Verenpaineet nousussa

Voi helvetti sentään kun ärsyttääääääää!!!!!!
Mä haluun olla rauhassa enkä kuunnella tollasta saatanan tyhmää itkua, valitusta, vastaväitteitä, kiljuntaa, huutoa ja kiukuttelua 4 vuotiaalta!!! Okei, se on vasta 4, on pieni jne.. Mutta mä en vaan jaksa. Joka ikinen päivä "äiti sä muutat pois!!" "Sit kun mä muutan pois, niin sä et saa tulla sinne ja mä muutan tosi kauas! Vaan K ja isi ja A saa tulla, mutta et sä" "Te vaan pilaatte mun päivän!" "Äiti mee poooiiisss!!!!" Juu, selvä, kiitos, niin mäkin sua. 

B kysyy jotain, esim. Saako mennä tänään samassa rapussa asuvalle kaverilleen. Jos sanon, että tänään ei sovi, kun on muuta menoa esim. kaupassa käynti. Niin heti suuttuu ja sanoo ettei lähde kauppaan, ei pue, ei tee mitään mitä pyydän. Eikä se mene kovin nopeesti edes ohi! Se tyttö osaa kyllä mökötttää. Tai sitten, jos lupa kaverille menosta on tullut ja B on sinne lähtenyt iltapäivällä leikkimään. Illalla seitsemän aikaan menen hakemaan, niin siitäkin suuttuu, koska "leikit jää kesken ja äiti on ihan tyhmä koska aina pilaa kaikki leikit, kun tulee hakemaan kotiin. Olisit sanonut etten ehdi leikkiä pitkään!" Niin, sanoinhan minä ja aina ne leikit tuntuu jäävän kesken. Mutta eikös ollut kiva, että pääsit kuitenkin leikkimään? "No ei ollut. Mä en mee sinne enää ikinä!" Jaahas.. Että silleen taas kerran. Mutta mitä mun pitäis tehdä? Ihan konkreettisesti? Olla vaan kuin en huomaiskaan? Syliin hän ei todellakaan halua tulla silloin, ei edes uskalla ehdottaa ;) Vähän myöhemmin sitten...

Mä olen vaan kerran viikossa 1,5 tuntia poissa kotoa, yksin. Tarviin enemmän tilaa itselleni. Onneksi tiedän ettei tarviikaan jaksaa, koska sekin on normaalia. Jotenkin vaan tutnuu tällä hetkellä, että oon vaan niin kiinni noissa lapsissa. Kaikissa niissä! Että ihan kuin olisi rikos lähteä vaikka vain A:n kanssa kävelylle tai kauppakierrokselle. On niin kivaa tehdä välillä jotain ihan omaa. 

Mä niin odotan, että pääsen illanviettoon tyttöjen kanssa! Sitten siis, kun A on tarpeeksi iso, eli noin 4-6 kk vielä... Voisin pitää koko viikonlopun pelkästään "tyttöjen iltaa" :) Se olis huippua! Mutta liian hyvää ollakseen totta. Totuus siinäkin asiassa on se, että a) olen yhden illan poissa, tulen yöllä kotiin b) aamulla lapset herättää mut tai ei muuten vaan anna mun nukkua c) olen tosi väsynyt ja kenties pääkin kipeä ja siksi kiukkuinen.... Äh, ei. Ei kuulosta siltä, että "jee tosi kiva päästä tyttöjen kanssa ulos!" :/

Tiedän, että lapset kiukuttelee, tiedän että se on vaan vaihe joka menee kyllä ohi, tiedän että se kuuluu asiaan, tiedän että olen itse lapseni halunnut ja haluan heidät vieläkin ja rakastan heitä valtavasti. Mutta en tiedä mitä teen. B on niin selkeesti veistetty mun "suutun sekunnissa" luonteesta. Ja kyllähän se nyt tietää, millainen äitinsä on ja miten reagoi eri tilanteissa. Onhan hän nähnyt, kun ollaan niin tiiviisti yhdessä.

Oikeesti musta on tosi kiva tehdä asioita lasten kanssa ja järjestää ohjelmaa. Hekin kaipaavat sitä, samoin minä. Nykyään B on vaan sellainen, että kun sieltä kivasta on aika lähteä tai se loppuu, niin myrskyn merkit tuli ilmaan heti ja se myrsky iskee kuin valtava pyörremyrsky!!

Huoh.. Kylläpäs helpotti oma turhautuminen ja ärsytys. Taitaa syke ja verenpainekin olla taas suht normaalit ;)

Kehut ja kateus

No voihan kökkö.... Edellistä blogiani ei enää ole!! Miten muka internetistä voi hävitä ylipäänsä mitään?! Olis ollut kiva lukea niitä, kun siellä oli kirjoituksia ajasta, kun K oli ihan vasta syntynyt!

Viikonloppu alkamaisillaan, jeeeeeeeeee!!!!!! Viikonloppuna meillä alkaa myös perheliikunta, jota odotetaan jo kovasti! Tänään B:llä on "temppis", jonne myös K haluaisi, muttei valitettavasti pääse, koska ryhmä on vanhemmille lapsille tarkoitettu. Mulla tuppaa aina olemaan jotain härdelliä kaikkien (tai varsinkin lasten) harrastusten buukkaamisissa. Ilmotan B:n johonkin harrastukseen ja sitten käy ilmi ettei neiti haluakaan alkaa sitä harrastaa tai se on samaan aikaan jonkun toisen jutun kanssa tai jotain ja sitten soittelen paniikissa, että "voiko vielä perua ja paljonko nyt sitten joutuu maksaa vai mitä nyt tehdään?" Meijän nimi on varmaan jollain harmaalla (huom! ei vielä mustalla) listalla, että tarkkailkaapas näiden liikkeitä ;) Tänäsyksynä siis oli kanssa härdelliä ja nyt ootan, että saan palautusrahat takas tilille ja voin sanoo, että jos ei kohta ala näkymään niin tästä rouvasta taas kuulee sitten tietyt tahot!!! Et silleen...

Oon kaivellut oman pääni sisäisen kovalevyn tietoja aiheesta markkinointi taas esille! Mä niin tykkäsin siitä koulussa ja jumankauta tykkään vieläkin!!!! Ai että, olis taas niin paljon asioita, joihin pitäis perehtyä ja sais näin kotona vähän aivojumppaa ja oppia lisää :) Siitähän nyt ei ole kuin hyötyä tulevaisuutta ajatellen!! Tässä nyt on mennyt 4 vuotta jo hukkaan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! (Huomatkaa positiivisuus :) ) Onneksi olen nopea oppimaan, joten nou hätä, honeyt.

Olis kyllä kiva olla töissä markkinointi hommissa! Tai sitten voisin hyvinkin olla joku henk.koht. sihteeri joka hoitaa kaikenlaisia asioita ja järjestelee tapaamisia ja juhlia yms! Se olis kivaa!!! Mä oon muutenkin sellanen organisaattori, että oksat pois! Haiseeks jo omakehu?! ;) Hehe.. Josta tulikin mieleeni suomalaisuus...

Olen katsonut ohjelmaa Kiinteistökuningatar Kaisa ja musta se on ollut ihan hyvä. Mua ei ärsytä se Kaisa millään tavalla. Musta on hienoa, miten se on saanut luotua noin hienon uran ja tekee rahaa, osaa hommansa ja on hyvä siinä. Kyllä ihminen saa kehua itseään (muutkin kuin Kaisa) eikä kuulijoiden pitäisi pitää sitä mitenkään negatiivisena. Me suomalaiset ollaan vähän sellasia, että kehuja ei osata ottaa vastaan eikä itseään saisi kehua. Eikö saa olla ylpeä omasta ammattitaidosta ja osaamisesta? Miksei sitä saa sanoa ääneen? Muualla maailmassa tämä  Kaisan tyyli puhua itsestään ei olisi outo tai jotenkin "levee". Jos Kaisa myy 150 asuntoa vuodessa ja tavallisesti välittäjä myy 50 asuntoa, niin onhan se nyt jumankauta hemmetin moinen ero!! Ei saa olla kateellinen toisen menestyksestä. Pitää itse toimia, jos haluaa menestyä ja saada rahaa, ei se toisia mollaamalla tule. Kateus on from ass. Vaikka onhan se helppoa omaa kateuttaan yrittää helpottaa toista mollamalla.. Säälittävää vaikken säälikään. Raukkamaista.

Eli antakaa omakehun haista !! Jos jossain asiassa on hyvä, sen saa sanoa ja olla taidoistaan ylpeä. Jalat pitää pitää maassa ja olla nöyrä. Nothing lasts forever, or does it?!

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin

Asioilla tuppaa aina olemaan hyvät ja huonot puolet. Eli aina voi löytää jotain hyvää, vaikka tilanne näyttäisi huonolta. Asioita kannattaakin tarkastella eri näkökulmista eikä aina ajatella vain kapea-alaisesti. Omat huonot puolet syyniin siis, pian niitä ei enää olekaan ;)

Yksi luonteenpiirteeni on perfektionismi. Siinä on hyvää ja huonoa. En taida kuitenkaan olla ihan täysin äärimmäisestä päästä oleva perfektionisti (hyvä puoli). Muita hyviä puolia asiassa on: teen asiat kunnolla ja huolella, haluan tietää kaiken jotta osaan ja ymmärrän täysin (ja täydellisesti), huomaan myös pikku asiat, ok ei riitä, perfektionismi näkyy kaikessa ei ainoastaan yhdessä asiassa. Entäs ne huonot piirteet? Tässäpä ne: pilkun viilaus, ok ei kelpaa (hyvin laaja käsite, joka sisällyttää hyvin monta asiaa), perfektionismi näkyy kaikessa...

Tuota kohtaa, perfektionismi näkyy kaikessa, pitää kyllä hieman avata.... Oma perfektionismini ei yllä alueelle, jossa mielenkiintoni on täysi 0. Silloin ehkei huvita tehdä asioita kunnolla. Teen ne silloin tahallaan vasemmalla kädellä ja silmät kiinni, kunhan tulee tehtyä vaan ihan ok:sti.. Tämä piirre ei ole hyvä!!! Sitä voi siis muuttaa, koska a) tiedostan sen, b) haluan muutosta.

Sisäinen kapinoitsijani herää silloin, jos ei motivaatiota löydy mistään - sama se mistä asiasta on kyse. Tällaista "teinimeininkiä" pitäisi kyseenalaistaa, mutta en ehkä edes halua.. Ja valitettavasti, olen hyvin hyvin paljon tunne-ihminen, en niinkään järki-ihminen. Minulle tulee tunteet hyvin vahvoina (olipa ne hyviä tai huonoja tunteita) ja nehän on pakko tuoda esiin. Se on sellainen pakottava tarve -tunne, joka tulee, että nyt suutun ja ihan varmasti näytän sen! Tai ei kiinnosta yhtään ja ihan yhtä varmasti huomaat kyllä senkin. Eipä jää patoutumia tähän päähän. Sama juttu on kyllä positiivisten tunteiden kanssa! Kyllä nekin tulee esiin! Sehän nyt on taas vaan ihan normaalia. "Normaalia" olisi kai myös hillitä omat negatiiviset tunteet eikä niitä saisi tuoda esiin, paitsi kotona tai purkamalla paha energia esim. liikuntaan. No joo, en minäkään työpaikallani rupea räyhäämään, pitää se nyt jonkin sortin roti olla. Ja asiathan voi ilmaista monella tavalla....!! Muistakaahan se, minäkin yritän.

Suoraan sanominen on sellainen aihe, josta löydän myös paljon asiaa :) Aina opetetaan, että rehellinen pitää olla, ketään ei saa loukata. No, me suomalaiset juntit ollaan sellaisia, että rehellisyyttä ei kestetä, koska se otetaan heti loukkauksena... Hyökkäys on paras puolustus.. Or not. Et voi sanoa ystävällesi, että hänellä on vaikka liikaa meikkiä tai tukka söhöttää... Hei haloo, ystävillehän juuri pitäisi voida sanoa rehellisesti mistä vaan, eikä toisen tarvitse siitä loukkaantua, koska toinen yrittää vain auttaa... Ja tässä taas, kuinka asia ilmaistaan...!! Vink vink.. 

En muista enää kuka se oli, mutta hän sanoi ettei kehtaa sanoa ystävälleen, että sateessa hänen ripsari on levinnyt.. On siinäkin ystävä! Antaa kaverin mieluummin kävellä ripsarit poskille töhriintyneenä kaupungilla!! Eihän siitä voi edes kukaan suuttua, jos joku kauniisti huomauttaa asiasta... Itse suuttuisin siitä, että sovituskopin peilistä huomaan levinneet ripsarin, joista kaverini ei ole pariin tuntiin viitsinyt mainita.. Itse arvostan rehellisyyttä ja  en suutu jos minulle on rehellinen.

Positiivisemman elämän asenteen alkuun pääsee sillä, kun joka päivä muistaa ajatella asioista ne hyvätkin puolet. Uskokaa pois, niitä kyllä löytyy! Myös se, ettei heti ajattele negatiivisesti tai aloita lausetta sanalla ei, auttaa miellyttävämpään tulevaisuuteen.

Umpio mieli

Aina mä puhun ja valitan tästä samasta asiasta, nimittäin aikuisseurasta. Neljä vuotta kotona ilmeisesti näkyy ja tuntuu enemmän kuin ennen. Olen sosiaalinen tyyppi, nautin ihmisten seurasta! Nämä neljä vuotta olen viettänyt enimmäkseen lapsi seurassa. Ei sekään huono asia ole, mutta.... Parhaassa tapauksessahan sitä olisi huumorilla mukaan leikkeihin heittäytyvä äiti, joka jaksaa ilman muuta jättää kotiaskareet vähemmälle tai myöhemmäksi ja telmiä kuin lapsi! Tällaisista umpiomieliasioista , kuten asiaa itse nimitän, ei yleensä puhuta missään. Viihdyn kyllä hyvin kotona, nautin lasteni seurasta ja kotona olon vapaudesta, nyt mietin ihmisen seurassa olon vaikutuksia. Helpointa tietty verrata itseeni ja omiin tunteisiini..

Ihmisen mieli on niin ihmeellinen, herkkä, haavoittuvainen, monimutkainen ja salaperäinen. Toinen ei voi toista sättiä toisen ajatuksista tai tunteista. Ne eivät aina ole samanlaiset tai samalla aaltopituudella. Se mikä mieleen, mielentilaan, vaikuttaa vahvasti toisella ei ehkä vaikuta jollain muulla.

Olen päässyt viimein taas tanssiharrastukseni pariin! Viimeksi kokeilin tammikuussa jätti ison vauvamahan kanssa ja siihen yhteen tammikuiseen kertaanhan se jäi. Tanssi ei tuntunut enää hyvältä ja olo ei ollut yhtään seksikäs, niinkuin lattareita tanssiessa olisi hyvä olla, niin pääsee fiilikseen ;) No anyway, nyt olen parilla tunnilla käynyt ja voi video, mikä fiilis!!! Ihan kuin mieleni syövereistä aukeaisi taas uusi maailma uusin silmin! Minne olen kadottanut sen iloisuuden ja huumorin?!

Mieleni on mennyt umpioksi, joka ei pidä sisällään kaikkea hyvää, positiivista ja iloista... Se on ryydittynyt vain samaan, tunkkaiseen, pimeäänkin ehkä.. Umpiomieleni on niin jämähtänyt paikoilleen, siitä on tullut niin tavallista ettei edes muista sitä, miten iloinen on joskus ollut... Kuulostaa jotenkin karmivalta vaikkei se nyt ihan niin vakavaa kuitenkaan ole. Eilisen tanssitunnin jälkeen ihan havahduin ajaessani kotiin, että "hei, elämässähän on niin paljon iloa!!". En nyt tarkoita tällä sitä, että olisin masentunut tai 24/7 negatiivinen, mutta myönnän, että positiivisuuteni määrä on mennyt alaspäin. En osaa sanoa siihen varmoja syitä, luulen, että se johtuu tästä "kotiin linnoittautumisesta". On vain lasten kasvattaminen, josta on tullut jo ihan arkista... En ole ollut tarpeeksi aikuisten kanssa tekemisissä, päivät täyttyvät velvollisuuksilla eikä "mitään oikein tapahdu"... Tavallaan ne omat sosiaaliset verkostot ovat haalistuneet ja samalla niiden tuomat ilot. Voi sitä ilon ja onnen määrää, kun tapaan jonkun ystäväni! Mieliala muuttuu hetkessä korkeaksi ja ihan erilaiseksi.

Ja voi, että minä kaipaan niitä! Teitä. Sinua.

Pikku-A kun kasvaa vielä niin sitten pääsen kutomaan sosiaalisia verkkojani takaisin yhteen :) Sitten saan avattua umpiomieleni ja hävitän sen niin syvälle kaatopaikalle ettei se vain löydä takaisin.