Aina mä puhun ja valitan tästä samasta asiasta, nimittäin aikuisseurasta. Neljä vuotta kotona ilmeisesti näkyy ja tuntuu enemmän kuin ennen. Olen sosiaalinen tyyppi, nautin ihmisten seurasta! Nämä neljä vuotta olen viettänyt enimmäkseen lapsi seurassa. Ei sekään huono asia ole, mutta.... Parhaassa tapauksessahan sitä olisi huumorilla mukaan leikkeihin heittäytyvä äiti, joka jaksaa ilman muuta jättää kotiaskareet vähemmälle tai myöhemmäksi ja telmiä kuin lapsi! Tällaisista umpiomieliasioista , kuten asiaa itse nimitän, ei yleensä puhuta missään. Viihdyn kyllä hyvin kotona, nautin lasteni seurasta ja kotona olon vapaudesta, nyt mietin ihmisen seurassa olon vaikutuksia. Helpointa tietty verrata itseeni ja omiin tunteisiini..
Ihmisen mieli on niin ihmeellinen, herkkä, haavoittuvainen, monimutkainen ja salaperäinen. Toinen ei voi toista sättiä toisen ajatuksista tai tunteista. Ne eivät aina ole samanlaiset tai samalla aaltopituudella. Se mikä mieleen, mielentilaan, vaikuttaa vahvasti toisella ei ehkä vaikuta jollain muulla.
Olen päässyt viimein taas tanssiharrastukseni pariin! Viimeksi kokeilin tammikuussa jätti ison vauvamahan kanssa ja siihen yhteen tammikuiseen kertaanhan se jäi. Tanssi ei tuntunut enää hyvältä ja olo ei ollut yhtään seksikäs, niinkuin lattareita tanssiessa olisi hyvä olla, niin pääsee fiilikseen ;) No anyway, nyt olen parilla tunnilla käynyt ja voi video, mikä fiilis!!! Ihan kuin mieleni syövereistä aukeaisi taas uusi maailma uusin silmin! Minne olen kadottanut sen iloisuuden ja huumorin?!
Mieleni on mennyt umpioksi, joka ei pidä sisällään kaikkea hyvää, positiivista ja iloista... Se on ryydittynyt vain samaan, tunkkaiseen, pimeäänkin ehkä.. Umpiomieleni on niin jämähtänyt paikoilleen, siitä on tullut niin tavallista ettei edes muista sitä, miten iloinen on joskus ollut... Kuulostaa jotenkin karmivalta vaikkei se nyt ihan niin vakavaa kuitenkaan ole. Eilisen tanssitunnin jälkeen ihan havahduin ajaessani kotiin, että "hei, elämässähän on niin paljon iloa!!". En nyt tarkoita tällä sitä, että olisin masentunut tai 24/7 negatiivinen, mutta myönnän, että positiivisuuteni määrä on mennyt alaspäin. En osaa sanoa siihen varmoja syitä, luulen, että se johtuu tästä "kotiin linnoittautumisesta". On vain lasten kasvattaminen, josta on tullut jo ihan arkista... En ole ollut tarpeeksi aikuisten kanssa tekemisissä, päivät täyttyvät velvollisuuksilla eikä "mitään oikein tapahdu"... Tavallaan ne omat sosiaaliset verkostot ovat haalistuneet ja samalla niiden tuomat ilot. Voi sitä ilon ja onnen määrää, kun tapaan jonkun ystäväni! Mieliala muuttuu hetkessä korkeaksi ja ihan erilaiseksi.
Ja voi, että minä kaipaan niitä! Teitä. Sinua.
Pikku-A kun kasvaa vielä niin sitten pääsen kutomaan sosiaalisia verkkojani takaisin yhteen :) Sitten saan avattua umpiomieleni ja hävitän sen niin syvälle kaatopaikalle ettei se vain löydä takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti