Huomenna se sitten alkaa, nimittäin päiväkoti. Apua!!!! En tosiaan osaa kuvitella miltä se tuntuu jättää lapset tarhaan... Tuo sana 'jättää' on itsessään jo kamala liitettäessä omiin lapsiin.
Päiväkodin aloitus jännittää eniten Benskua. Onhan hän ollut koko ikänsä kotona kanssani. Tutustumiskäynneillä Benskua on jännittänyt ihan hirveesti eikä omassa ryhmässä oleminen ole ollut mielekästä. Nyt illalla tuli kunnon itku ettei halua mennä sinne ilman minua. Yritin parhaani mukaan lohduttaa, ymmärtää, kannustaa ja kertoa, että kyllä äitiäkin jännittää ja iso ikäväkin tulee aivan varmasti!!
Keke on tutustumisten aikana osoittautunut hirmu reippaaksi! Hän leikkii täysillä uusien kavereiden kanssa ja pois lähteminen on sitten ollut se kurja juttu. Katsotaan, onko alkuhurmos menossa ja jonkun ajan päästä tulee sitten se ikävä, kiukku ja pelko. Näitä kolmea siellä päiväkodissa kuulemma työstetään, niiden aika tulee kaikille tavalla tai toisella jossain vaiheessa. Yökastelut on meidän reippaalle tullut, muuten ei ole reagoinut eikä ainakaan tunnusta että jännittää. Ehkei sitten jännitä :)
Adepade on päiväkodin pienin lapsi, mutta yllättävän reippaasti on touhunnut ja ihan tarkoituksella olen välillä ollut pihalla kauempana tai touhunnut Keken kanssa. Onhan se vielä liian pieni päiväkotiin, mutta no can do.
Mä en kyllä voi ajatella, että miltäköhän lapsista nyt tuntuu tai miltä niistä sitten tuntuu kun ikävä yllättää... Miten mä pystyn huomenna aamulla pidättää kyyneliä, kun ne jää sinne.. En halua sillä hetkellä niille näyttää, että äitikin itkee hulluna, vaan yritän kaikkeni, että kannustan ja rohkaisen.. Annan sen luottamuksen, että kaikki hyvin ja äiti hakee teidät sitten.
Sitten kun työt alkaa, niin jännitän kyllä arkia. Miten väsynyt on, millä ajalla sitä hoitaa kodin asiat ja miten paljon se stressaa, ettei muksuja enää näe kuin hetken illalla ennen nukkumaan menoa. Viikonloput menee varmaan ihan siivillä... Tällä hetkellä, kun asiasta ei ole kokemusta, työn, perheen ja kotihommien (saati omien harrastusten) yhteen sovittaminen tuntuu työläältä, stressaavalta ja ahdistavaltakin. Yhtään positiivista asiaa ei tule mieleen.....
Tänään on ollut pää kipeä, olen nukkunut jopa päiväunet.. Olo on turvonnut.. Huomaa, että myrskyisä muutoksen tuuli on täällä. Ei auta, kun mennä läpi ja selviytyä. Rintaa ahdistaa ja sydäntä särkee. Mun omat rakkaat mussukat. Ihan kuin mä joutuisin luopumaan niistä.No nyt en enää nää kirjoittaa, kun kyyneleet sokaisevat minut....
Huoh. Huominen on varmasti yksi kamalimmista ja raskaimmista päivistäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti