Hiljainen joulukuu meni surun, kyynelten ja epäuskon kanssa. Sitä on vieläkin ilmassa ja tulee varmasti olemaan pitkään. Siksi blogi jäi, koska ei tosiaan ollut mitään kirjoitettavaa eikä bloggaaminen käynyt edes mielessä. Miljoona muuta asiaa kyllä risteili edes takas pään sisällä. Nyt ne hiljalleen lokeroituvat omiin lokeroihinsa aivojen syövereihin.
Joulukuun alussa meitä kohtasi järkyttävä suru-uutinen. Niin epätodelliselta kuin se tuntuikin, se ei ollutkaan. Halusin herätä siitä painajaisesta, joka ei ollutkaan unta. En ole ikinä ennen eläessäni itkenyt niin paljon ja niin kovaa. Itkun voimasta oksensin enkä pahimpien itkukohtausten aikana meinannut saada happea. Nukuin huonosti eikä ruoka maistunut lainkaan. Olo oli todella voimaton. Ja silti, voimattomimpinakin hetkinä oli pakko alkaa hoitaa asioita eteenpäin. Niitä asioitahan riittää vielä vaikka hautajaiset ovat jo olleet.
Onneksi rakas mieheni oli kokoajan tukenani. Myös äitini ja kaikki muut olivat hyvin tärkeässä roolissa tukemisessa ja lähellä olemisessa. Suuret kiitokset vielä tätäkin kautta!! Kiitos myös kaikille muillekin kauniista, pienistä sanoista joista ilmeni suuret tunteet. Tukenne on merkinnyt paljon enemmän kuin arvaattekaan. Jotkut ovat myös sanoneet etteivät osaa sanoa mitään. Tiedän, en minäkään. Aina ei sanoja edes tarvita, riittää että olet siinä lähellä.
Olen myös kaikille sanonut, että onneksi ovat nuo lapset. Ne "pelastavat" ja helpottavatkin tavallaan. Kaiken surun keskellä lapset saavat minut nauramaan. Ehkä arkiset asiat rullaavat paremmin, kun on lapset, koska on pakko toimia. Se ei tarkoita sitä etteikö asiat olisi mielessä. Lapset olivat niin hellyyttäviä, kun itkin kotona. Bensku tuli silittämään olkapäästä ja sanoi "äiti, saat aina itkee jos haluut". Tai sitten kun oli pari viikkoa mennyt eikä itku ollutkaan 24/7, niin lapset tokaisivat että "hei äiti, nyt sua ei enää itketä!" Tai "sä et oo itkenyt nyt vähään aikaan." En tiedä, miten lapset ovat ymmärtäneet kuoleman. Kerroin heille, että nyt vaari on taivaassa, tähtenä taivaalla, katselee sieltä meitä ja meidän touhuja. Kysymyksiäkin on tullut ja olemme sitten yrittäneet niihin vastailla... Keke sitten yksi aamu, vai olikohan päikkäreiden jälkeen, heräsi ja huusi äitiä. Menin sängyn viereen ja kysyin, että mikäs on hätänä. Keke kertoi nähneensä unta vaarista ja vaarin koirasta ja kolarista. Sitten hän oli hetken hiljaa ja sanoi: "äiti, mä en halua että sä kuolet koskaan" Tein siinä sitten lupauksen, jota en voi pitää; "ei äiti kuolekaan".
Menetystähän ei korvaa mikään. Kysymyksiä tulee mieleen senkin edestä. Miksi? Entä jos..? Miksei? Mitä? Kuinka? Osaan kysymyksistä olemme jo saaneet vastauksia, osaan tulemme vielä saamaan ja osaan emme saa koskaan. Erilaisia tunteitakin on ollut. Suru, epäusko, kieltäminen, viha.. Erilaisina voimakkuuksina ja välillä ihan sekaisin eikä missään järjestyksessä.
Sitten sitä ajattelee ko.ihmisen viimeistä vuotta, viimeisiä kuukausia, viimeistä tapaamista, viimeistä vuorokautta, viimeisiä tunteja, viimeistä matkaa, viimeisiä ajatuksia... Sitten ajattelen tulevaa. Missä kaikessa tämä henkilö ei ole enää fyysisesti mukana. Miltä tuntuu ensimmäiset juhlapyhien yms kohtaaminen ensimmäistä kertaa ilman häntä. Pidän hänet aina lasten mielissä, kauniina ja hauskoina muistoina, joista kerromme juttuja ja muistelemme yhteisiä hetkiä yhdessä. Katsomme kuvia ja poltamme kynttilää muistoksi. Sydämissämme hän säilyy ikuisesti.
Haluan uskoa, että on elämää kuoleman jälkeen. Että voin ajatuksilla pyytää neuvoa ja opastusta. Haluan uskoa, että hän voi nähdä meidät ja että siellä jossain on hyvä olla ja saa nähdä kaikki edeltä sinne menneet. Haluan uskoa myös uudesti syntymiseen, syntykööt sitten ihmiseksi tai eläimeksi. Haluan uskoa niin vaikka en tosiaan usko Jumalaan. Tämmöinen tapahtuma vain vahvistaa sitä, että en ole ollenkaan uskonnollinen. Haluan myös uskoa kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoitus. Tätä tarkoitusta en vain koskaan tule ymmärtämään. Enkä ainakaan hyväksymään.
Matkas jo päättyi yllättäin,
Vaik aikaa olis vuos kymmenittäin.
Sanoinko kaiken, tunsitko sen?
Tärkeä olit, sua rakastin.
Suru seuranani kulkee,
Se muistot kauniit sydämeen sulkee.
Tähtiin tähyän,
toivon sut näkevän.
Tekisin mitä vaan, et takaisin sut saan.
Me näemme vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti