Jaa-a. Mitä sitä sanoisi?
Ensin hyvästelin isäni. Nyt lapsuudenystäväni.
Asiat tuntuvat liian raskailta, ei pysty käsittämään. Ei todellakaan ymmärtämään. MIKSI tällaista tapahtuu??!?!? Elämä on ihan helvetin epäreilua. Sitä se on.
En ole ollut oma itseni viime aikoina. Hermot on kireellä ja on sellainen ei-huvita-mikään -fiilis.. Ei kiinnosta mikään tavallinen, arkinen juttu. Ei siivous, ei ruuanlaitto, ei pyykit, ei leikkiminen/pelaaminen, ei edes omat harrastukset. Jotenkin ärsyttää, että pitää olla saatavilla ja lähellä. Välillä tekis mieli huutaa, että jättäkää mut rauhaan!! Tekis mieli olla vaan ihan yksin. Tai tehdä just mitä huvittaa. Sekin olisi turhaa, koska se olis jotain kivaa ja erilaista, jolla yrittäisin tehdä hyvää oloa itselle sysäämällä pahaa oloa pois. Sekin toimisi vain väliaikaisesti. Ja toisaalta en halua olla yhtään yksin. Se ehkä on vain se, että ei huvita tehdä mitään. Ei kiinnosta.
Ainakin se on selvää, että elämässä todella pitää tehdä asioita, joita haluaa tehdä ja sanoa asioita, vaikka tuntuisi ettei uskalla. Mieluummin toteuttaa kaikki mahd. pian, kun koskaan ei voi tietää tulevasta. Elämästä pitää tehdä sellaista, millaista haluaa sen olevan. Sitten ei tarvii miettiä, ettei ole ehtinyt sanoa/tehdä jotain.
En oikein löydä edes sanoja. Tuntuu, että olis hirveesti sanottavaa ja asioita mielessä, mutta ne ei vaan tule ulos. Sekin tuntuu vähän ahdistavalta.. ehkä ne purkautuu sitten toinen kerta ja sitten tuleekin mega pitkä kirjoitus.
Haluisin niin poistaa nämä kaikki hirveät tapahtumat ja muuttaa kaiken taas ennalleen.. Sitten kaikki olis taas hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti