Elämässä ehtii tehdä sen, mikä tuntuu itsestä tärkeältä. Jos joku ihminen on sinulle oikeasti todella tärkeä ja läheinen, ehdit nähdä häntä vaikka hän asuisi lentomatkan päässä. Sama pätee asioita, tekemisiä, tunteista jne. Jos ne ovat tärkeitä, teet ne ja saat raivattua täyteen buukatusta kalenterista niille aikaa. Ilman, että se edes tuntuu kamalalta. Ne asiat tekee mielellään!
Minua ärsyttää se, että sanotaan yhtä ja tehdään toista. Tai sitten ei sanota mitään. Tekosyillä siirretään tekemistä myöhemmäksi.. "Emmä nyt, ensi viikolla sitten.." Just joo, ei siitä ikinä mitään tule. Eikö voisi suoraan sanoa, että ei nyt tai ei kiinnosta, kysy joltain muulta.
Tyttäreni B on nyt 2-vuotias. Häntä seuraamalla huomaan, miten aikuiset ovat sulkeutuneita, mielistelijöitä, kaksinaamaisia.. Minne se rehellisyys ja avoimuus häviää? En tarkoita, että aikuisten pitäisi sanoa ihan kaikki mitä mieleen tulee, vaan sitä, että miksi omista tunteista ei puhuta ellei joku kysy? Jos edes siis silloinkaan.. Miksi omia tunteita piilotellaan? Siinä pelossako, että joku on toista mieltä tai tyrmää ne? Mitä aikuiset pelkää? Vai onko vaan huono omatunto, joka ei kestä mitään?
Lapset ovat niin elämäniloisia, aidosti iloisia toisten näkemisestä, pilkesilmäkulmassa ja aina puuhailemassa jotain. Negatiivisetkin tunteet näytetään ja sitten siitä päästään yli. Eikä siitä sitten sen enempää, koska se on normaalia, ei siitä tarvitse tehdä numeroa. Näin ei syntyisi aikuisillekaan patoutumia, koska asiat jutellaan ja sitten kaikki on taas hyvin. Elämäänhän kuuluu niin hyvät kuin kurjatkin tunteet, mutta se miten hallitsee omat tunteensa ja miten osaa pahaa oloaan purkaa on se tärkein asia. Epäilen, että kulttuurimme on sulkeutunutta ja omasta pahasta olostaan ei saa puhua. Jokaisella pitäisi olla edes yksi ihminen, jolle voi sydämensä huolet purkaa ja pudottaa taakan harteiltaan. Eikä omaa tunteiden purkaustaan pidä koskaan pyytää anteeksi! Anteeksi voisi itseltään pyytää silloin, kun on pitänyt kaiken sisällään.
Väitän, että meillä aikuisilla on niin paljon opittavaa lapsilta! Aikuinen ja lapsi elävät symbioosissa. Aikuinen antaa lapselle turvan, kodin, rakkauden ja rajat, opettaa ja ohjaa. Lapsi antaa aikuiselle aitoa iloa, rakkauden, aitouden ja avoimuuden. Ja kipeät vatsalihakset :) Yhtälailla kuin lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan, voin sanoa, että olen minäkin riippuvainen lapsistani.
Lapset ovat luonnollisesti kokoajan liikkeessä ja tarvitsevat virikkeitä, he haluavat usein ulos leikkimään. Me aikuiset istumme aina kun voimme ja laiskottelemme. Liikkumaan lähdetään jonnekin esim. salille tms, koska emme liiku muuten tarpeeksi. Lapset tekevät tämän kaiken ihan luonnostaan. Jostain luin, että huippu-urheilijatkaan eivät pysty samaan energiankulutukseen kuin lapset. Enkä yhtään ihmettele.
Lapset tekevät kaiken sen luonnostaan, jonka me aikuiset teemme tekemällä.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Kirppuostoksilla
Olen aina tykännyt shoppailla, niinkuin useammat meistä naisista. Se on vaan niin kivaa!
Shoppailuakaan ei voi kovin usein harrastaa, koska se on niin kallista. Minusta ostamisen ilo on niin suuri ja hyvin usein tulee tunne, että on pakko ostaa jotain. Sama se ostanko vaatteen, kengät, laukun, meikkejä vai ruokaa. Kunhan saan ostaa! Ilo syntyy siitä, kun saa kierrellä kaupoissa ja tutkiskella tuotteita rauhassa.. Katsella ja hypistellä. Ei se maksaminen siis ole se nautinto vaan se katselu, kiertely ja sitten maksamisen jälkeen se tunne, että nyt se on minun. Ostopäätöksen tekeminenkin saa aikaan hyvänolon tunteen!
Nyt olen sitten ylittänyt erään kynnyksen. Kävin nimittäin kirpparilla ja ostin lapsilleni vaatteita! Tätä en ole ikinä tehnyt enkä ole ajatellut tekevänikään.. En ole kirppari-ihmisiä ollenkaan. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut sopeutua niihin.. Se alkoi lastenkirjoista. Olen kyllä hyvin hyvin tarkka siitä, mitä ostan. Pitää olla tosi siistin, käyttämättömän näköistä ja puhdasta. Se likaisuus puoli minua on aina inhottanutkin, kirpparivaatteet tuntuvat likasilta.. Ne ovat olleet jonkun tuntemattoman käytössä jo. Enhän voi mistään tietää, miten niitä on pidetty, miten usein tai hyvin pesty jne.. Jotenkin puistattaa vähän vieläkin. Kierrellessäni ja kassalle mennessäni ajattelin vaan, että "en saa ajatella, että joku toinen on niitä käyttänyt tai että ne voivat olla likaisia.." Hyvä puoli oli, että ne olivat halpoja! Ja pesukoneeseenhan ne heti menivät ihan niinkuin kaupankin tuotteet.
Jos tätä puhtauspuolta nyt rupeaisi oikein kunnolla ajattelemaan, niin samalla tavallahan kaupantuotteet voivat olla täynnä bakteereita ja likaa! Niitä hypistelee monet eri ihmiset ties kuinka huonon käsihygienian kanssa, välillä ne tippuvat lattialle, jossa on lukuisat ihmiset kävelleet likasilla kengillään... Juu ei tämäkään kuulosta hyvältä.. Mutta jokin hohto niissä uusissa on. Ne ovat uusia ja käyttämättömiä. Tosin myös kalliita. Vaatteen hinta tippuu huomattavasti, kun sitä on vähän käytetty. Lastenvaatteissa ei yleensä ole kovin suuri käyttöikä tai sitten niitä kasaantuu niin paljon, ettei kaikkia ehdi käyttää ja siksi ne ovat lähes uudenveroisia -ja melkein ilmaisia. Kunnon hintatajuahan minulla ei ole kirpparilla vähäisen kokemuksen takia, joten kuulun siihen kastiin, joka ostaa kirpparihinnoittelun mukaan ylihintaisia tuotteita! Onnelliset ne myyjät, joiden pöytään unohdun :)
Kyllä kirppareita kannatan, onhan se jo ekologistakin ja sitäkin puolta on hyvä ajatella. Lapsillammehan pitää olla hyvä tulevaisuus. Ja jos saisi rahaa vähän enemmän säästöön, niin voisi säästää vaikka ulkomaanmatkaa varten!
Lomaa ja lämpöä kohti tavoitellaan, joten kirpparille suunnataan :)
Shoppailuakaan ei voi kovin usein harrastaa, koska se on niin kallista. Minusta ostamisen ilo on niin suuri ja hyvin usein tulee tunne, että on pakko ostaa jotain. Sama se ostanko vaatteen, kengät, laukun, meikkejä vai ruokaa. Kunhan saan ostaa! Ilo syntyy siitä, kun saa kierrellä kaupoissa ja tutkiskella tuotteita rauhassa.. Katsella ja hypistellä. Ei se maksaminen siis ole se nautinto vaan se katselu, kiertely ja sitten maksamisen jälkeen se tunne, että nyt se on minun. Ostopäätöksen tekeminenkin saa aikaan hyvänolon tunteen!
Nyt olen sitten ylittänyt erään kynnyksen. Kävin nimittäin kirpparilla ja ostin lapsilleni vaatteita! Tätä en ole ikinä tehnyt enkä ole ajatellut tekevänikään.. En ole kirppari-ihmisiä ollenkaan. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut sopeutua niihin.. Se alkoi lastenkirjoista. Olen kyllä hyvin hyvin tarkka siitä, mitä ostan. Pitää olla tosi siistin, käyttämättömän näköistä ja puhdasta. Se likaisuus puoli minua on aina inhottanutkin, kirpparivaatteet tuntuvat likasilta.. Ne ovat olleet jonkun tuntemattoman käytössä jo. Enhän voi mistään tietää, miten niitä on pidetty, miten usein tai hyvin pesty jne.. Jotenkin puistattaa vähän vieläkin. Kierrellessäni ja kassalle mennessäni ajattelin vaan, että "en saa ajatella, että joku toinen on niitä käyttänyt tai että ne voivat olla likaisia.." Hyvä puoli oli, että ne olivat halpoja! Ja pesukoneeseenhan ne heti menivät ihan niinkuin kaupankin tuotteet.
Jos tätä puhtauspuolta nyt rupeaisi oikein kunnolla ajattelemaan, niin samalla tavallahan kaupantuotteet voivat olla täynnä bakteereita ja likaa! Niitä hypistelee monet eri ihmiset ties kuinka huonon käsihygienian kanssa, välillä ne tippuvat lattialle, jossa on lukuisat ihmiset kävelleet likasilla kengillään... Juu ei tämäkään kuulosta hyvältä.. Mutta jokin hohto niissä uusissa on. Ne ovat uusia ja käyttämättömiä. Tosin myös kalliita. Vaatteen hinta tippuu huomattavasti, kun sitä on vähän käytetty. Lastenvaatteissa ei yleensä ole kovin suuri käyttöikä tai sitten niitä kasaantuu niin paljon, ettei kaikkia ehdi käyttää ja siksi ne ovat lähes uudenveroisia -ja melkein ilmaisia. Kunnon hintatajuahan minulla ei ole kirpparilla vähäisen kokemuksen takia, joten kuulun siihen kastiin, joka ostaa kirpparihinnoittelun mukaan ylihintaisia tuotteita! Onnelliset ne myyjät, joiden pöytään unohdun :)
Kyllä kirppareita kannatan, onhan se jo ekologistakin ja sitäkin puolta on hyvä ajatella. Lapsillammehan pitää olla hyvä tulevaisuus. Ja jos saisi rahaa vähän enemmän säästöön, niin voisi säästää vaikka ulkomaanmatkaa varten!
Lomaa ja lämpöä kohti tavoitellaan, joten kirpparille suunnataan :)
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Elämän suuria asioita
Sanotaan, että parisuhde rikkoontuu, kun aletaan rakentaa taloa yhdessä. Millainen parisuhde hajoaa? Millainen sen kestää? Millainen minun parisuhteeni on??
Minua on puraissut asuntokärpänen! Tuntuu, että niin monilla ympärillämme on asunnon vaihto menossa, että siitä innostuneena... Siispä olemme katsoneet asuntoja nyt viime aikoina, eikä ainoastaan siksi, että MINÄ olen halunnut vaan että HÄNKIN on. Olemme katsoneet läheltä ja vähän matkan päästä. Joskus olemme puhuneet oman kodin rakentamisesta, mutta nyt siihen ei ole mahdollisuutta. En tiedä rakennammeko koskaan, olemme VAIN puhuneet. Puheethan eivät vielä tarkoita mitään.
Palataan nyt tähän nykyhetkeen.. Kävimme kolmessa asuntoesittelyssä ja yksi niistä tuntui minulle hyvältä. Se oli sieltä vähän matkan päästä, iso kuin mikä, mutta vaatii täyden remontin. Hintapyynnöstä pitäisi reilusti tinkiä, kun muutaman kilometrin päästä saisi ihan uuden, vain vähän pienemmän samalla hinnalla! Siitä saisi niin hienon ja arvo nousisi. Se asunto olisi sellainen, missä asuttaisiin pitkään, luulen ainakin niin. Sellainen tunne minulle tuli. Miehenikin jo suunnitteli mitä kaikkea ja minnekin. Puhuttiin ja kaikki tuntui olevan vain pankista kiinni, asunto ei olisi kuitenkaan ihan 100 %:n varma.
Luulin siis miehenikin innostuneen, kunnes sitten aamulla herättiin. Aistin hänestä, että nyt ei asuntoasia ole ajankohtainen, ei kiinnosta. Hän oli hiljainen ja katsoi tekemääni laskelmaa sanomatta mitään. Aijaa, että silleen, ajattelin. Sitten kysyin ja sieltähän tuli se ei. Siis ei ole totta! Pitäähän sitä sanoa rehellinen mielipide, mutta ei saa innostaa toista, jos itse ei ole valmis muuttamaan! Jumantsukka kun rupes suututtamaan. On muuten suututtanut koko päivän. Ei niitä asuntoja mennä katsomaan, jos ei olla ostoaikeissa! Ei minua kiinnosta katsella asuntoja, jos ostaminen on jossain hamassa tulevaisuudessa!! Mitäs sitten, jos se ihanalta tuntuva koti löytyy ja menee... Sitten vuoden päästä kun katsellaan ostomielellä, niin ei löydykään mitään yhtä ihanaa. En nyt väitä, että sydämeni on viety katsomaamme asuntoon, mutta se tuntui hyvältä. Siitä saisi ihanan kodin.
Mieheni oli sitä mieltä, että asuntoja pitää katsoa puolivuotta ennen kuin ostaa. Ok, on niitä hyvä katsoa, olen samaa mieltä. Mutta mitään aika rajaa en laittaisi. Jos aina ajattelee, että ei vielä, vielä tulee parempi hinnaltaan, kooltaan, paikaltaan, pohjaltaan, kunnoltaan jne.. Niin ei se koti sieltä löydy koskaan! Ei aina voi odottaa. Joskus pitää olla rohkea, tehdä päätös ja ostaa hyvältä tuntuva asunto, josta tekee kodin. Olemme puhuneet alueista, joissa voisimme asua. Niitä ei ole kovinkaan montaa. Nyt sitten tämä alue, josta tämä remontoitava asunto löytyi ei sitten miellytäkään. Jaahas. Taitaa olla nyt perusasiat selvittämättä tai sitten hän ei todella halua/ ole valmis vielä muuttamaan.
Laina oli toinen asia, jota mieheni karttaa. Pakkohan se on lainaa ottaa tai muuten asumme kaksiossamme teini-ikäisten lastemme kanssa ennenkuin on rahaa tarpeeksi säästössä ettei lainaa tarvitse ottaa! Eikä meistä kumpikaan ole säästämisessä erityisen hyvä, niin eihän siitä mitään edes tulisi. Vaikka laina olisi suuri, niin menenhän minäkin jossain vaiheessa töihin ja sitten sitä voi lyhentää suurempaa määrää kerralla. En minäkään hypi onnesta, koska pitää ottaa lainaa, mutta ei sitä asuntoa ilman lainaa saa. Muutkaan. Yrittäjällä kuten ei tavallisella palkansaajallakaan ole tulotakuuta, joten sitäkään on turha murehtia etukäteen. Aina ihminen selviää jotenkin. Onhan tämä lama-aika vielä menossa ja aiheuttaa lisää mietittävää. Ja siis tietenkin, asiat pitää punnita hyvin. Peloille ei saa kuitenkaan antaa valtaa.
Tulevaisuutta ei kannata pelätä eikä siitä stressata, kun ei etukäteen voi millään tietää. Se olisikin helpottavaa, jos voisi kurkistaa tulevaisuuteen, että milloin ostaa, mistä ja millä hinnalla ja miten kaikki menee... Kyllä me nykyisessäkin asunnossammekin pärjäämme. Lapsetkin ovat vasta niin pieniä ettei kiirettä vielä ole. Enkä minä ole töissä, joten toimeentulomme on täysin riippuvainen miehestäni. Ymmärrän sen tuomat paineet.
Olemme aiemminkin katsoneet asuntoja, ihan ostoaikeissa. Sekään ei ollut hyvä kokemus, jäi huono maku suuhun. Sitä asuntoa ei löytynyt ja pankki itketti minua surkeilla virkailijoillaan... He saivat minut tuntemaan siltä, että "oman asunnonhankkiminen on minulta tyhmä idea, koska se ei toteudu ja nykyinenkin asumismuoto (asumisoikeus) on ihan idioottimainen, mitä järkeä siihen oli ryhtyä. Ja tajuatko, miten paljon maksat korkoja näin pitkällä laina-ajalla, ei kuule tyttö mitään järkeä." Pyysi vielä kollegansa siihen vääntämään veistä haavassa. Jälkiviisaana olisin voinut sanoa, että niillä koroilla maksan palkkaanne, olen teidän pankin tulevaisuus. Olisi muutenkin voinut pitää puoliaan, mutta tantat jyräsi. Menin sanattomaksi ja tuntui ettei elämässäni olisi tulevaisuutta. Kiitos Nordea!
Asuntoasia tuntuu olevan yksi meidän parisuhteen koetteleva kivi. Se minne muutetaan, milloin, minkälaiseen... Ei ole helppoa, ei todellakaan. Tuskin voimme ikinä rakentaa, tämä alkaa vaikuttaa siltä. Kuuluisimme varmasti niihin, joiden tiet eroaisivat, enkä halua sitä. Varsinkaan, että se johtuisi jostain hiivatin talon rakentamisesta! Materiasta, toisin sanoen.
Minua on puraissut asuntokärpänen! Tuntuu, että niin monilla ympärillämme on asunnon vaihto menossa, että siitä innostuneena... Siispä olemme katsoneet asuntoja nyt viime aikoina, eikä ainoastaan siksi, että MINÄ olen halunnut vaan että HÄNKIN on. Olemme katsoneet läheltä ja vähän matkan päästä. Joskus olemme puhuneet oman kodin rakentamisesta, mutta nyt siihen ei ole mahdollisuutta. En tiedä rakennammeko koskaan, olemme VAIN puhuneet. Puheethan eivät vielä tarkoita mitään.
Palataan nyt tähän nykyhetkeen.. Kävimme kolmessa asuntoesittelyssä ja yksi niistä tuntui minulle hyvältä. Se oli sieltä vähän matkan päästä, iso kuin mikä, mutta vaatii täyden remontin. Hintapyynnöstä pitäisi reilusti tinkiä, kun muutaman kilometrin päästä saisi ihan uuden, vain vähän pienemmän samalla hinnalla! Siitä saisi niin hienon ja arvo nousisi. Se asunto olisi sellainen, missä asuttaisiin pitkään, luulen ainakin niin. Sellainen tunne minulle tuli. Miehenikin jo suunnitteli mitä kaikkea ja minnekin. Puhuttiin ja kaikki tuntui olevan vain pankista kiinni, asunto ei olisi kuitenkaan ihan 100 %:n varma.
Luulin siis miehenikin innostuneen, kunnes sitten aamulla herättiin. Aistin hänestä, että nyt ei asuntoasia ole ajankohtainen, ei kiinnosta. Hän oli hiljainen ja katsoi tekemääni laskelmaa sanomatta mitään. Aijaa, että silleen, ajattelin. Sitten kysyin ja sieltähän tuli se ei. Siis ei ole totta! Pitäähän sitä sanoa rehellinen mielipide, mutta ei saa innostaa toista, jos itse ei ole valmis muuttamaan! Jumantsukka kun rupes suututtamaan. On muuten suututtanut koko päivän. Ei niitä asuntoja mennä katsomaan, jos ei olla ostoaikeissa! Ei minua kiinnosta katsella asuntoja, jos ostaminen on jossain hamassa tulevaisuudessa!! Mitäs sitten, jos se ihanalta tuntuva koti löytyy ja menee... Sitten vuoden päästä kun katsellaan ostomielellä, niin ei löydykään mitään yhtä ihanaa. En nyt väitä, että sydämeni on viety katsomaamme asuntoon, mutta se tuntui hyvältä. Siitä saisi ihanan kodin.
Mieheni oli sitä mieltä, että asuntoja pitää katsoa puolivuotta ennen kuin ostaa. Ok, on niitä hyvä katsoa, olen samaa mieltä. Mutta mitään aika rajaa en laittaisi. Jos aina ajattelee, että ei vielä, vielä tulee parempi hinnaltaan, kooltaan, paikaltaan, pohjaltaan, kunnoltaan jne.. Niin ei se koti sieltä löydy koskaan! Ei aina voi odottaa. Joskus pitää olla rohkea, tehdä päätös ja ostaa hyvältä tuntuva asunto, josta tekee kodin. Olemme puhuneet alueista, joissa voisimme asua. Niitä ei ole kovinkaan montaa. Nyt sitten tämä alue, josta tämä remontoitava asunto löytyi ei sitten miellytäkään. Jaahas. Taitaa olla nyt perusasiat selvittämättä tai sitten hän ei todella halua/ ole valmis vielä muuttamaan.
Laina oli toinen asia, jota mieheni karttaa. Pakkohan se on lainaa ottaa tai muuten asumme kaksiossamme teini-ikäisten lastemme kanssa ennenkuin on rahaa tarpeeksi säästössä ettei lainaa tarvitse ottaa! Eikä meistä kumpikaan ole säästämisessä erityisen hyvä, niin eihän siitä mitään edes tulisi. Vaikka laina olisi suuri, niin menenhän minäkin jossain vaiheessa töihin ja sitten sitä voi lyhentää suurempaa määrää kerralla. En minäkään hypi onnesta, koska pitää ottaa lainaa, mutta ei sitä asuntoa ilman lainaa saa. Muutkaan. Yrittäjällä kuten ei tavallisella palkansaajallakaan ole tulotakuuta, joten sitäkään on turha murehtia etukäteen. Aina ihminen selviää jotenkin. Onhan tämä lama-aika vielä menossa ja aiheuttaa lisää mietittävää. Ja siis tietenkin, asiat pitää punnita hyvin. Peloille ei saa kuitenkaan antaa valtaa.
Tulevaisuutta ei kannata pelätä eikä siitä stressata, kun ei etukäteen voi millään tietää. Se olisikin helpottavaa, jos voisi kurkistaa tulevaisuuteen, että milloin ostaa, mistä ja millä hinnalla ja miten kaikki menee... Kyllä me nykyisessäkin asunnossammekin pärjäämme. Lapsetkin ovat vasta niin pieniä ettei kiirettä vielä ole. Enkä minä ole töissä, joten toimeentulomme on täysin riippuvainen miehestäni. Ymmärrän sen tuomat paineet.
Olemme aiemminkin katsoneet asuntoja, ihan ostoaikeissa. Sekään ei ollut hyvä kokemus, jäi huono maku suuhun. Sitä asuntoa ei löytynyt ja pankki itketti minua surkeilla virkailijoillaan... He saivat minut tuntemaan siltä, että "oman asunnonhankkiminen on minulta tyhmä idea, koska se ei toteudu ja nykyinenkin asumismuoto (asumisoikeus) on ihan idioottimainen, mitä järkeä siihen oli ryhtyä. Ja tajuatko, miten paljon maksat korkoja näin pitkällä laina-ajalla, ei kuule tyttö mitään järkeä." Pyysi vielä kollegansa siihen vääntämään veistä haavassa. Jälkiviisaana olisin voinut sanoa, että niillä koroilla maksan palkkaanne, olen teidän pankin tulevaisuus. Olisi muutenkin voinut pitää puoliaan, mutta tantat jyräsi. Menin sanattomaksi ja tuntui ettei elämässäni olisi tulevaisuutta. Kiitos Nordea!
Asuntoasia tuntuu olevan yksi meidän parisuhteen koetteleva kivi. Se minne muutetaan, milloin, minkälaiseen... Ei ole helppoa, ei todellakaan. Tuskin voimme ikinä rakentaa, tämä alkaa vaikuttaa siltä. Kuuluisimme varmasti niihin, joiden tiet eroaisivat, enkä halua sitä. Varsinkaan, että se johtuisi jostain hiivatin talon rakentamisesta! Materiasta, toisin sanoen.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Ei jotain hyvää, jos ei jotain huonoa
Jokaisella meistä on se jokin juttu, joka pitää järjen koossa ja mielen virkeänä. Se oma juttu.
Minulle se on tanssi. Se on ihanaa, vapauttavaa ja ajatukset eivät todella ole arjessa! Minulla on aivan loistava opettaja, jonka huumori on hyvää ja tunneilla on rento ja hauska fiilis! Nautin niin paljon. Niinhän sen pitää ollakin. Tunti tuntuu kestävän vain 15 minuuttia.. aina se loppuu liian aikaisin! Seuraavaa tuntia odottaa innolla. Kohta tanssitunnit alkavat olla kaksi kertaa viikossa, JES! :)
Asioilla on aina ne toisetkin puolet, se miten vahvana ne siella takana vaikuttavat on toinen juttu. Tässä tapauksessa huono puoli on se, että poikani ei osaa juoda tuttipullosta. Tanssituntini on sen verran myöhään, että yleensä poitsu menee yöunille silloin kun tuntini loppuu. Ja illathan ovat tankkausta. Tämä harrastukseni vie illasta noin 1,5 tuntia menoineen ja tuloineen. Ei ole kiva lähteä harrastamaan, kun tiedän, että kotona vauva huutaa noin tunnin... Tuttipullolle olen yrittänyt poikaa opettaa, mutta ei se kovin helppoa ole. Yritykset jatkuu, ei luovuteta helpolla!
Sitten toisaalta, se on vain yksi ilta viikossa (ja se toinen kerta tulee olemaan parempaan aikaan). Se tiedetään, miten se menee eikä sille mitään voi. Lapsella ei ole hätää. Kuitenkin. Mieheni ei kuulostanut kovin iloiselta, kun ensi kertaa sanoin toisesta tanssitunnista. Kun kerroin ajan, niin helpottui. Tanssi on minulle kuitenkin tärkeää enkä aio niistä vähäisistä tunneista luopua. Yksi tai kaksi kertaa viikossa. Yhteensä olen kolme (!!)tuntia poissa... Sen ajan saavat pärjätä ilman minua. Kokoajanhan tässä kuitenkin mennään parempaan suuntaan, koska vauvahan kasvaa ja pian alkaa jo syömään kiintempää ja tilanne helpottuu.
Se on se vauva-aika, kun tuntuu ettei äiti saa olla 5 metriä kauempana lapsestaan.. Että vauva ei muka pärjää hetkeä ilman äitiään. Tiedän, onhan se isällä varmasti avuton olo, kun nälkäinen vauva huutaa vieressä eikä rauhoitu tai suostu juomaan.
No, tänään taas yksi itkuinen ilta tiedossa, sillä minä menen tanssimaan!
Minulle se on tanssi. Se on ihanaa, vapauttavaa ja ajatukset eivät todella ole arjessa! Minulla on aivan loistava opettaja, jonka huumori on hyvää ja tunneilla on rento ja hauska fiilis! Nautin niin paljon. Niinhän sen pitää ollakin. Tunti tuntuu kestävän vain 15 minuuttia.. aina se loppuu liian aikaisin! Seuraavaa tuntia odottaa innolla. Kohta tanssitunnit alkavat olla kaksi kertaa viikossa, JES! :)
Asioilla on aina ne toisetkin puolet, se miten vahvana ne siella takana vaikuttavat on toinen juttu. Tässä tapauksessa huono puoli on se, että poikani ei osaa juoda tuttipullosta. Tanssituntini on sen verran myöhään, että yleensä poitsu menee yöunille silloin kun tuntini loppuu. Ja illathan ovat tankkausta. Tämä harrastukseni vie illasta noin 1,5 tuntia menoineen ja tuloineen. Ei ole kiva lähteä harrastamaan, kun tiedän, että kotona vauva huutaa noin tunnin... Tuttipullolle olen yrittänyt poikaa opettaa, mutta ei se kovin helppoa ole. Yritykset jatkuu, ei luovuteta helpolla!
Sitten toisaalta, se on vain yksi ilta viikossa (ja se toinen kerta tulee olemaan parempaan aikaan). Se tiedetään, miten se menee eikä sille mitään voi. Lapsella ei ole hätää. Kuitenkin. Mieheni ei kuulostanut kovin iloiselta, kun ensi kertaa sanoin toisesta tanssitunnista. Kun kerroin ajan, niin helpottui. Tanssi on minulle kuitenkin tärkeää enkä aio niistä vähäisistä tunneista luopua. Yksi tai kaksi kertaa viikossa. Yhteensä olen kolme (!!)tuntia poissa... Sen ajan saavat pärjätä ilman minua. Kokoajanhan tässä kuitenkin mennään parempaan suuntaan, koska vauvahan kasvaa ja pian alkaa jo syömään kiintempää ja tilanne helpottuu.
Se on se vauva-aika, kun tuntuu ettei äiti saa olla 5 metriä kauempana lapsestaan.. Että vauva ei muka pärjää hetkeä ilman äitiään. Tiedän, onhan se isällä varmasti avuton olo, kun nälkäinen vauva huutaa vieressä eikä rauhoitu tai suostu juomaan.
No, tänään taas yksi itkuinen ilta tiedossa, sillä minä menen tanssimaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)