Sanotaan, että parisuhde rikkoontuu, kun aletaan rakentaa taloa yhdessä. Millainen parisuhde hajoaa? Millainen sen kestää? Millainen minun parisuhteeni on??
Minua on puraissut asuntokärpänen! Tuntuu, että niin monilla ympärillämme on asunnon vaihto menossa, että siitä innostuneena... Siispä olemme katsoneet asuntoja nyt viime aikoina, eikä ainoastaan siksi, että MINÄ olen halunnut vaan että HÄNKIN on. Olemme katsoneet läheltä ja vähän matkan päästä. Joskus olemme puhuneet oman kodin rakentamisesta, mutta nyt siihen ei ole mahdollisuutta. En tiedä rakennammeko koskaan, olemme VAIN puhuneet. Puheethan eivät vielä tarkoita mitään.
Palataan nyt tähän nykyhetkeen.. Kävimme kolmessa asuntoesittelyssä ja yksi niistä tuntui minulle hyvältä. Se oli sieltä vähän matkan päästä, iso kuin mikä, mutta vaatii täyden remontin. Hintapyynnöstä pitäisi reilusti tinkiä, kun muutaman kilometrin päästä saisi ihan uuden, vain vähän pienemmän samalla hinnalla! Siitä saisi niin hienon ja arvo nousisi. Se asunto olisi sellainen, missä asuttaisiin pitkään, luulen ainakin niin. Sellainen tunne minulle tuli. Miehenikin jo suunnitteli mitä kaikkea ja minnekin. Puhuttiin ja kaikki tuntui olevan vain pankista kiinni, asunto ei olisi kuitenkaan ihan 100 %:n varma.
Luulin siis miehenikin innostuneen, kunnes sitten aamulla herättiin. Aistin hänestä, että nyt ei asuntoasia ole ajankohtainen, ei kiinnosta. Hän oli hiljainen ja katsoi tekemääni laskelmaa sanomatta mitään. Aijaa, että silleen, ajattelin. Sitten kysyin ja sieltähän tuli se ei. Siis ei ole totta! Pitäähän sitä sanoa rehellinen mielipide, mutta ei saa innostaa toista, jos itse ei ole valmis muuttamaan! Jumantsukka kun rupes suututtamaan. On muuten suututtanut koko päivän. Ei niitä asuntoja mennä katsomaan, jos ei olla ostoaikeissa! Ei minua kiinnosta katsella asuntoja, jos ostaminen on jossain hamassa tulevaisuudessa!! Mitäs sitten, jos se ihanalta tuntuva koti löytyy ja menee... Sitten vuoden päästä kun katsellaan ostomielellä, niin ei löydykään mitään yhtä ihanaa. En nyt väitä, että sydämeni on viety katsomaamme asuntoon, mutta se tuntui hyvältä. Siitä saisi ihanan kodin.
Mieheni oli sitä mieltä, että asuntoja pitää katsoa puolivuotta ennen kuin ostaa. Ok, on niitä hyvä katsoa, olen samaa mieltä. Mutta mitään aika rajaa en laittaisi. Jos aina ajattelee, että ei vielä, vielä tulee parempi hinnaltaan, kooltaan, paikaltaan, pohjaltaan, kunnoltaan jne.. Niin ei se koti sieltä löydy koskaan! Ei aina voi odottaa. Joskus pitää olla rohkea, tehdä päätös ja ostaa hyvältä tuntuva asunto, josta tekee kodin. Olemme puhuneet alueista, joissa voisimme asua. Niitä ei ole kovinkaan montaa. Nyt sitten tämä alue, josta tämä remontoitava asunto löytyi ei sitten miellytäkään. Jaahas. Taitaa olla nyt perusasiat selvittämättä tai sitten hän ei todella halua/ ole valmis vielä muuttamaan.
Laina oli toinen asia, jota mieheni karttaa. Pakkohan se on lainaa ottaa tai muuten asumme kaksiossamme teini-ikäisten lastemme kanssa ennenkuin on rahaa tarpeeksi säästössä ettei lainaa tarvitse ottaa! Eikä meistä kumpikaan ole säästämisessä erityisen hyvä, niin eihän siitä mitään edes tulisi. Vaikka laina olisi suuri, niin menenhän minäkin jossain vaiheessa töihin ja sitten sitä voi lyhentää suurempaa määrää kerralla. En minäkään hypi onnesta, koska pitää ottaa lainaa, mutta ei sitä asuntoa ilman lainaa saa. Muutkaan. Yrittäjällä kuten ei tavallisella palkansaajallakaan ole tulotakuuta, joten sitäkään on turha murehtia etukäteen. Aina ihminen selviää jotenkin. Onhan tämä lama-aika vielä menossa ja aiheuttaa lisää mietittävää. Ja siis tietenkin, asiat pitää punnita hyvin. Peloille ei saa kuitenkaan antaa valtaa.
Tulevaisuutta ei kannata pelätä eikä siitä stressata, kun ei etukäteen voi millään tietää. Se olisikin helpottavaa, jos voisi kurkistaa tulevaisuuteen, että milloin ostaa, mistä ja millä hinnalla ja miten kaikki menee... Kyllä me nykyisessäkin asunnossammekin pärjäämme. Lapsetkin ovat vasta niin pieniä ettei kiirettä vielä ole. Enkä minä ole töissä, joten toimeentulomme on täysin riippuvainen miehestäni. Ymmärrän sen tuomat paineet.
Olemme aiemminkin katsoneet asuntoja, ihan ostoaikeissa. Sekään ei ollut hyvä kokemus, jäi huono maku suuhun. Sitä asuntoa ei löytynyt ja pankki itketti minua surkeilla virkailijoillaan... He saivat minut tuntemaan siltä, että "oman asunnonhankkiminen on minulta tyhmä idea, koska se ei toteudu ja nykyinenkin asumismuoto (asumisoikeus) on ihan idioottimainen, mitä järkeä siihen oli ryhtyä. Ja tajuatko, miten paljon maksat korkoja näin pitkällä laina-ajalla, ei kuule tyttö mitään järkeä." Pyysi vielä kollegansa siihen vääntämään veistä haavassa. Jälkiviisaana olisin voinut sanoa, että niillä koroilla maksan palkkaanne, olen teidän pankin tulevaisuus. Olisi muutenkin voinut pitää puoliaan, mutta tantat jyräsi. Menin sanattomaksi ja tuntui ettei elämässäni olisi tulevaisuutta. Kiitos Nordea!
Asuntoasia tuntuu olevan yksi meidän parisuhteen koetteleva kivi. Se minne muutetaan, milloin, minkälaiseen... Ei ole helppoa, ei todellakaan. Tuskin voimme ikinä rakentaa, tämä alkaa vaikuttaa siltä. Kuuluisimme varmasti niihin, joiden tiet eroaisivat, enkä halua sitä. Varsinkaan, että se johtuisi jostain hiivatin talon rakentamisesta! Materiasta, toisin sanoen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti