Elämässä ehtii tehdä sen, mikä tuntuu itsestä tärkeältä. Jos joku ihminen on sinulle oikeasti todella tärkeä ja läheinen, ehdit nähdä häntä vaikka hän asuisi lentomatkan päässä. Sama pätee asioita, tekemisiä, tunteista jne. Jos ne ovat tärkeitä, teet ne ja saat raivattua täyteen buukatusta kalenterista niille aikaa. Ilman, että se edes tuntuu kamalalta. Ne asiat tekee mielellään!
Minua ärsyttää se, että sanotaan yhtä ja tehdään toista. Tai sitten ei sanota mitään. Tekosyillä siirretään tekemistä myöhemmäksi.. "Emmä nyt, ensi viikolla sitten.." Just joo, ei siitä ikinä mitään tule. Eikö voisi suoraan sanoa, että ei nyt tai ei kiinnosta, kysy joltain muulta.
Tyttäreni B on nyt 2-vuotias. Häntä seuraamalla huomaan, miten aikuiset ovat sulkeutuneita, mielistelijöitä, kaksinaamaisia.. Minne se rehellisyys ja avoimuus häviää? En tarkoita, että aikuisten pitäisi sanoa ihan kaikki mitä mieleen tulee, vaan sitä, että miksi omista tunteista ei puhuta ellei joku kysy? Jos edes siis silloinkaan.. Miksi omia tunteita piilotellaan? Siinä pelossako, että joku on toista mieltä tai tyrmää ne? Mitä aikuiset pelkää? Vai onko vaan huono omatunto, joka ei kestä mitään?
Lapset ovat niin elämäniloisia, aidosti iloisia toisten näkemisestä, pilkesilmäkulmassa ja aina puuhailemassa jotain. Negatiivisetkin tunteet näytetään ja sitten siitä päästään yli. Eikä siitä sitten sen enempää, koska se on normaalia, ei siitä tarvitse tehdä numeroa. Näin ei syntyisi aikuisillekaan patoutumia, koska asiat jutellaan ja sitten kaikki on taas hyvin. Elämäänhän kuuluu niin hyvät kuin kurjatkin tunteet, mutta se miten hallitsee omat tunteensa ja miten osaa pahaa oloaan purkaa on se tärkein asia. Epäilen, että kulttuurimme on sulkeutunutta ja omasta pahasta olostaan ei saa puhua. Jokaisella pitäisi olla edes yksi ihminen, jolle voi sydämensä huolet purkaa ja pudottaa taakan harteiltaan. Eikä omaa tunteiden purkaustaan pidä koskaan pyytää anteeksi! Anteeksi voisi itseltään pyytää silloin, kun on pitänyt kaiken sisällään.
Väitän, että meillä aikuisilla on niin paljon opittavaa lapsilta! Aikuinen ja lapsi elävät symbioosissa. Aikuinen antaa lapselle turvan, kodin, rakkauden ja rajat, opettaa ja ohjaa. Lapsi antaa aikuiselle aitoa iloa, rakkauden, aitouden ja avoimuuden. Ja kipeät vatsalihakset :) Yhtälailla kuin lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan, voin sanoa, että olen minäkin riippuvainen lapsistani.
Lapset ovat luonnollisesti kokoajan liikkeessä ja tarvitsevat virikkeitä, he haluavat usein ulos leikkimään. Me aikuiset istumme aina kun voimme ja laiskottelemme. Liikkumaan lähdetään jonnekin esim. salille tms, koska emme liiku muuten tarpeeksi. Lapset tekevät tämän kaiken ihan luonnostaan. Jostain luin, että huippu-urheilijatkaan eivät pysty samaan energiankulutukseen kuin lapset. Enkä yhtään ihmettele.
Lapset tekevät kaiken sen luonnostaan, jonka me aikuiset teemme tekemällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti