Tuhma Uhma!

Se on rasittava vieras, mutta kuitenkin niin tarpeellinen ellei miltei pakollinen. Se tulee pyytämättä, pysyy liian kauan eikä lähde edes käskemällä. Se on rasite lapselle ja vanhemmille. Se näyttäytyy, kun sitä vähiten toivoo. Se iskee lapseen kuin salama ja muuttaa hänen käyttäytymistään huonommaksi kuin oikeasti onkaan. Sitä se uhma on.

Se on nyt siis meilläkin. Jonkun aikaa mietin, että onko se nyt sitä vai mitä. En siis osaa sanoa, koska se nyt tarkalleen tai suunnilleen on edes alkanut. Mutta se nyt on SITÄ, huoh. Hyvä ja huono. Hyvä, että tulee kun kerta kuuluu normaaliin kehitysvaiheeseen. Huono, koska se on niiiin ärsyttävää! Entä milloin se loppuu? Veljelläni se on kestänyt jo 22 vuotta. =/

Kaikki on ei, sitten joo ja sitten taas ei ja taas joo. Ahaa... Ei se taida tietää itsekään. No, eihän se tiedäkään. Jossain kirjassa luki, että pitää antaa kaksi vaihtoehtoa: "Syötkö puuroa vai muroja? Syötkö puuroa vai et mitään? Punainen vai sininen paita?" Meillä kun kysyy, otatko maitoa, ei siihenkään aina tule vastausta! Ensin vastaus on ei. Okei, ajattelet ja laitat maidon takaisin jääkaappiin. Siinä samassa lapsen mieli muuttuu ja sanoo haluavansakin maitoa. Selvä, maito pois jääkaapista ja lasiin. Ole hyvä. Tällä välin mieli on saattanut muuttua ensin ei ja sitten taas kyllä. Ja auta armias, jos ensimmäisen emmä-haluu:n jälkeen pidät maidon jääkaapissa etkä annakaan sitä lapselle. Huuto kuuluu varmaan naapurin naapuriin saakka. Ei kai se nyt niin vaarallista ole antaa maitoa ensimmäisen ei:n jälkeen, joka on taas muuttunut kylläksi..

No, se mitä nyt oppii itsekin uhmasta, voi hyödyntää seuraavaan uhmailijaan. Kun B:llä uhma loppuu, niin K:lla se taitaa alkaa.

Voi niitä uhmalapsia, joiden vanhemmat ovat itse hukassa. Meinaan vanhempia, jotka eivät huolehdi lapsistaan. He tuskin jaksavat uhmailua. Toisaalta, tuleeko heidän lapsille uhmaa, koska heillä ei välttämättä ole perusturvaa luotuna ja eivät siksi uskalla uhmata (tai siis uhmaa ei tule), koska pelkäävät joutuvansa hylätyiksi. Nämä lapset eivät voi muutenkaan kiukutella vanhemmilleen, koska se ei ole turvallista.

Yritän oppia lapseni uhmailusta ja uhmasta. Yritän miettiä keinoja, jotka olisivat hyviä, kasvattavia, selkeitä ja rauhallisia. Kuinka kohtaan uhmalapsen? Miten puhun, mitkä ovat eleeni, tunteeni, sanani ja äänenpainoni. Vielä en ole lähellekään valmis, en ole löytänyt keinoja, en edes kovin miettinytkään. Tämä siis tästä hetkestä eteenpäin...

...Ensiksi siis pitää ymmärtää lasta. Miksi se uhmailee? Olen lukenut, että lapsi tuntee uhmaillessaan itsensä hyvin turvattomaksi ja epävarmaksi. Pitää rohkaista ja olla lähellä, mutta lapsen on itse annettava syliintulon merkki. Lasta ei missään nimessä saa jättää yksin itkemään ja uhmailemaan. Eikä sylittelyn hetkeä hukata. Selitysten aika on vasta rauhoittumisen jälkeen. Näin ollaan yritettykin toimia, onhan tuo ihan maalaisjärjellä ja äidinvaistollakin toteutuvaa toimintaa. Joku fiksu on vaan tajunnut kirjoittaa siitä muillekin! :)

"Olipa kerran pieni paha noita Känkkäränkkä nimeltään...."