Seuraava projekti on K:n yösyöttöjen ja samalla koko imetyksen lopettaminen. Odotan sitä ja en odota. Vieroitus tulee olemaan yhtä helvettiä, mutta se, että imetys loppuu ei tunnu pahalta -päin vastoin. K on hyvin kriittinen ja niin tissimies kuin voi olla. Yöllä väsyneenä ei jaksaisi taistella... Pakkohan se vain on.
Neiti B:n kanssa meni vieroitus hyvin ja kivuttomasti. Oltiin varauduttu, että pariin yöhön ei nukuta ja ollaan päivät ihan tilt, mutta yöt meni hyvin. Heräilyjä ei tullut normaalia enempää, ehkä jopa vähemmän, muista tarkkaan, ja nukahtaminen ilman imetystä sujui helposti.
Luulen, että K:n kanssa se tulee olemaan juuri sitä valvomista ja toisen rauhoittelua. K varmaan itkee aivan täysiä todella kauan. Toivottavasti ei montaa yötä. En oikein tiedä miten rauhoittelisin K:n yöllä. Tai hoitaako mieheni sen, mikä olisi parempi ettei vauva haista maitoa minusta.
Tällä hetkellä oma fiilis on sekava. En muista mitä tehtiin, kun B alkoi itkeä yöllä eika saanutkaan imettää ja tuttia hän ei syönyt koskaan. Tassutusta se ei ollut, koska siitä tuli aivan järkyttävä huuto. Silloin oli varma olo, tiesin mitä tein ja mitä piti tehdä ja kaikki meni hyvin. Nyt ei ole ollenkaan sellainen olo!! En tiedä yhtään... Ihan tyhmä olo, koska yhden vauvan olemme jo vieroittaneet onnistuneesti ja helposti. Näinkö sitä vaan kaiken unohtaa? Voi voi, olisi pitänyt kirjoittaa kaikki ylös...
Samoin inhottaa se, että B:n unet häiriintyvät yhtälailla kuin minun ja miehenikin. Vaikka B nukkuukin silloin eri huoneessa, mutta silti niin lähellä että itkua ei pääse meidän pienessä kodissa karkuun. Ollaan sitten kaikki hereillä ja aikuiset nukuttamassa pikkuisia. Päiväunilla ollaan sitten koko porukka samaan aikaan! (Toivottavasti)
Niin, ajattelimme että tänään se alkaa. Katsotaan nyt mikä on tilanne illalla. En haluaisi pitkittää enää päivääkään. Haaveena uusia rintsikoita -tai ne vanhatkin tuntuvat varmaan uusilta kun ei ole aikoihin saanut niitä käyttää! Mikäli ovat sitten sopivia.
Toivokaa meille onnea!! :)
maanantai 31. elokuuta 2009
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Paistaa se aurinko risukasaankin
Nyt on Todella Hyvä Fiilis!
On ollut ihanaa, kun mieheni työpäivät ovat olleet lyhyempiä, sellaisia kuin normaalit työpäivät. Huomaan heti vaikutuksen mielialaani. Hän on myös auttanut kotona ja lasten kanssa -ilman, että olen pyytänyt!! Ja sekös hyvältä tuntuukin! Vastuu jakautuu ja oloni helpottuu. Huomaan, että olen iloisempi ja pinnakin kestää. Pikku hiljaa parempaan, mutta on tämä muutos alkanut noin kaksi viikkoa sitten ja yllättävän paljon huomaan suuntaan parempaan. Toivottavasti myös jatkuu.. Onhan koti ja lapset meidän yhteiset.
On sitten sellaisiakin, että jos tulee yksi vastoinkäyminen, niin tuntuu että heti näen mustaa ja punaista ja sitten se kestääkin loppupäivän. En edes halua niistä puhua muille.. Eikä asian tarvitse olla iso tai merkittävä.
Tänään on ollut kaunis ilma! Ihanaa kun syksy tulee. Joka vuosi se tuntuu niin hyvltä. Syksystä on muodotunut lempi vuoden aikani. Ilma viilenee, saa pukea hieman enemmän, ilma raikastuu, hieman pimenee, voi sytyttää kynttilöitä ja sitten kun alkaa ruska! Ai että. Allergiat lähtee ja ne ällöt ötökät -varsinkin ampparit. Pahin pelkoni.
Näin alkusyksystä vai loppukesästä, miten vain, on ihana selailla kuvastoista syysvaatteita.. Tilasin yhden erikoisen takin, mutta se meni palautuksena takaisin, kun ei ollut ollenkaan hyvä! Liian iso, sitä ei saanut kiinni ja kangas näytti ihan sekundalta. Eli siis kaikkea muuta kuin kuvassa :) Niinhän se yleensä meneekin. Parempi mennä vain kauppoihin, ei tarvitse tuota palautusrumbaa tehdä. Se on aina se vaiva. Tänä vuonna Hennesin kuvasto tuotti suuren pettymyksen! En löytänyt MITÄÄN!! Uskomatonta. En tosin ole ainoa, joka on ollut siihen pettynyt, joten makuni ei voi olla niin outo. :)
Luin kirjan Paholainen pukeutuu Pradaan.. Se oli hyvä!! Katsoin leffan sen jälkeen ja se ei ollut yhtä hyvä.. No anyway. En ole koskaan ollut merkkien perään.. On minulla tosin jotain Guessiä ja yksi Nafnafin tunika. Ja ihania ovatkin! Mutta kuitenkin.. Kirjan luettuani mietin, että olisipa kiva, jos minullakin olisi Pradaa, Versacea, Jimmy Choo-kenkiä, Manolot.... muista puhumattakaan! Ehkä joskus, jos rikastun... Tai sitten säästän ja ostan kerran vuodessa yhdet kengät tai takin tai laukun... Ei kyllä kuulosta kovin kivalta..
Iloisin mielin eteenpäin! :) <3
On ollut ihanaa, kun mieheni työpäivät ovat olleet lyhyempiä, sellaisia kuin normaalit työpäivät. Huomaan heti vaikutuksen mielialaani. Hän on myös auttanut kotona ja lasten kanssa -ilman, että olen pyytänyt!! Ja sekös hyvältä tuntuukin! Vastuu jakautuu ja oloni helpottuu. Huomaan, että olen iloisempi ja pinnakin kestää. Pikku hiljaa parempaan, mutta on tämä muutos alkanut noin kaksi viikkoa sitten ja yllättävän paljon huomaan suuntaan parempaan. Toivottavasti myös jatkuu.. Onhan koti ja lapset meidän yhteiset.
On sitten sellaisiakin, että jos tulee yksi vastoinkäyminen, niin tuntuu että heti näen mustaa ja punaista ja sitten se kestääkin loppupäivän. En edes halua niistä puhua muille.. Eikä asian tarvitse olla iso tai merkittävä.
Tänään on ollut kaunis ilma! Ihanaa kun syksy tulee. Joka vuosi se tuntuu niin hyvltä. Syksystä on muodotunut lempi vuoden aikani. Ilma viilenee, saa pukea hieman enemmän, ilma raikastuu, hieman pimenee, voi sytyttää kynttilöitä ja sitten kun alkaa ruska! Ai että. Allergiat lähtee ja ne ällöt ötökät -varsinkin ampparit. Pahin pelkoni.
Näin alkusyksystä vai loppukesästä, miten vain, on ihana selailla kuvastoista syysvaatteita.. Tilasin yhden erikoisen takin, mutta se meni palautuksena takaisin, kun ei ollut ollenkaan hyvä! Liian iso, sitä ei saanut kiinni ja kangas näytti ihan sekundalta. Eli siis kaikkea muuta kuin kuvassa :) Niinhän se yleensä meneekin. Parempi mennä vain kauppoihin, ei tarvitse tuota palautusrumbaa tehdä. Se on aina se vaiva. Tänä vuonna Hennesin kuvasto tuotti suuren pettymyksen! En löytänyt MITÄÄN!! Uskomatonta. En tosin ole ainoa, joka on ollut siihen pettynyt, joten makuni ei voi olla niin outo. :)
Luin kirjan Paholainen pukeutuu Pradaan.. Se oli hyvä!! Katsoin leffan sen jälkeen ja se ei ollut yhtä hyvä.. No anyway. En ole koskaan ollut merkkien perään.. On minulla tosin jotain Guessiä ja yksi Nafnafin tunika. Ja ihania ovatkin! Mutta kuitenkin.. Kirjan luettuani mietin, että olisipa kiva, jos minullakin olisi Pradaa, Versacea, Jimmy Choo-kenkiä, Manolot.... muista puhumattakaan! Ehkä joskus, jos rikastun... Tai sitten säästän ja ostan kerran vuodessa yhdet kengät tai takin tai laukun... Ei kyllä kuulosta kovin kivalta..
Iloisin mielin eteenpäin! :) <3
sunnuntai 16. elokuuta 2009
In The Real Life
Tavallinen elämä ei ole kuin elokuvissa....
Elokuvissa kaikki käy yleensä aina hyvin -sittenkin. Kaikki näyttävät hyviltä, kukaan ei ole ylipainoinen, rasvatukkainen, huono ihoinen, tyvikasvua ei ole ja hiukset on aina laitettu, normaalit hiukset eivät ole ikinä hyvin, ilman että niitä saa laittaa ajan kanssa... Ja aamullakin elokuvissa herätään täydessä tällingissä. Leffoissa hiukset hulmuaa tuulessa aina seksikkäästi,vaikka oikeassa elämässä ne pyörii rumasti ihan missä sattuu, tarttuu huuliin ja on lopulta ihan takussa. Vaatteet ovat ihan varmasti merkkivaatteita vaikkei niillä brassaillakaan. Tietysti leffasta riippuen.. Sateessa meikitkin leviää -jos edes leviää- nekin seksysti eikä näytä yhtään tärähtäneeltä.
Elokuvissa on aina nainen, jota miehet palvovat, pitävät kauniina ja hän saisi kenet vain haluaisi jne. Hehe, ei varmaan tarvitse tosielämää enempää selitellä :) Miehilläkin on tietyt kriteerit eikä "tavallinen pulliainen" ole läheskään sinnepäin. Kaikki näyttelijät ovat kokoa XS tai XXS. En ihmettele syömishäiriöitä, kun ei muunlaista kuvaa tule. Annetaan ymmärtää alitajunnakin tasolla, että se on normaalipaino. (Niinkuin näyttelijätär Lucy Liu oli muutamia vuosia sitten Vilan mainoskasvo ja Vilan piti tehdä hänelle omat vaatteet, koska Vilan normikoon pienimmät koot olivat liian isoja!)
Elokuvien nolot kommellukset ovat kuitenkin sellaisia, että toinen päähenkilöistä katsoo sitä koheltavaa hellyydellä ja on aivan rakastunut. Normaalisti sinulle nauretaan ja itse häpeät tai olet nolona... Ei kukaan rakastu toisen hölmöilyyn. Ja lopuksi hölmöilyt on taltutettu ja hölmöilijästä tulee hyvin menestyvä tai arvostettu henkilö. Ja ne krapulapäivät! Aamulla herätessä pidetään vain hetki kättä ohimolla ja sitten noustaan ylös. Ei ne niin ohi mene!!
Ajoitus on myös sellainen, jota ei oikeassa elämässä tapahdu kovin usein. Niinkuin mies ja nainen, jotka tapaavat ensimmäistä kertaa sattumalta korttelin kulmalla. Tai pariskunnan toisella osapuolella on ikävä/ huono päivä, niin jo on toinen ovella ja illasta tulee mitä ihanin! Toisaalta leffoista löytyy myös se toinen ajoitus, joka osuu AINA tosielämässä oikein.. Eli kaikki menee päin mäntyä. Ei niin pahasti -onneksi- kuin leffoissa! Kauhu-elokuvissa auto ei käynnisty vaikka nyt-heti-tällä-sekunnilla sen pitäisi! Tai sitten se menee rikki juuri tien pimeimmässä kohdassa, jonka lähellä ei ole asutusta vaan pelkkää metsää ja se hullu tappaja on juuri siinä viiden metrin päässä kiven takana vaanimassa.. Mikä sattuma! Miten ennalta-arvaamatonta... :)
Elokuvissa kaikki käy yleensä aina hyvin -sittenkin. Kaikki näyttävät hyviltä, kukaan ei ole ylipainoinen, rasvatukkainen, huono ihoinen, tyvikasvua ei ole ja hiukset on aina laitettu, normaalit hiukset eivät ole ikinä hyvin, ilman että niitä saa laittaa ajan kanssa... Ja aamullakin elokuvissa herätään täydessä tällingissä. Leffoissa hiukset hulmuaa tuulessa aina seksikkäästi,vaikka oikeassa elämässä ne pyörii rumasti ihan missä sattuu, tarttuu huuliin ja on lopulta ihan takussa. Vaatteet ovat ihan varmasti merkkivaatteita vaikkei niillä brassaillakaan. Tietysti leffasta riippuen.. Sateessa meikitkin leviää -jos edes leviää- nekin seksysti eikä näytä yhtään tärähtäneeltä.
Elokuvissa on aina nainen, jota miehet palvovat, pitävät kauniina ja hän saisi kenet vain haluaisi jne. Hehe, ei varmaan tarvitse tosielämää enempää selitellä :) Miehilläkin on tietyt kriteerit eikä "tavallinen pulliainen" ole läheskään sinnepäin. Kaikki näyttelijät ovat kokoa XS tai XXS. En ihmettele syömishäiriöitä, kun ei muunlaista kuvaa tule. Annetaan ymmärtää alitajunnakin tasolla, että se on normaalipaino. (Niinkuin näyttelijätär Lucy Liu oli muutamia vuosia sitten Vilan mainoskasvo ja Vilan piti tehdä hänelle omat vaatteet, koska Vilan normikoon pienimmät koot olivat liian isoja!)
Elokuvien nolot kommellukset ovat kuitenkin sellaisia, että toinen päähenkilöistä katsoo sitä koheltavaa hellyydellä ja on aivan rakastunut. Normaalisti sinulle nauretaan ja itse häpeät tai olet nolona... Ei kukaan rakastu toisen hölmöilyyn. Ja lopuksi hölmöilyt on taltutettu ja hölmöilijästä tulee hyvin menestyvä tai arvostettu henkilö. Ja ne krapulapäivät! Aamulla herätessä pidetään vain hetki kättä ohimolla ja sitten noustaan ylös. Ei ne niin ohi mene!!
Ajoitus on myös sellainen, jota ei oikeassa elämässä tapahdu kovin usein. Niinkuin mies ja nainen, jotka tapaavat ensimmäistä kertaa sattumalta korttelin kulmalla. Tai pariskunnan toisella osapuolella on ikävä/ huono päivä, niin jo on toinen ovella ja illasta tulee mitä ihanin! Toisaalta leffoista löytyy myös se toinen ajoitus, joka osuu AINA tosielämässä oikein.. Eli kaikki menee päin mäntyä. Ei niin pahasti -onneksi- kuin leffoissa! Kauhu-elokuvissa auto ei käynnisty vaikka nyt-heti-tällä-sekunnilla sen pitäisi! Tai sitten se menee rikki juuri tien pimeimmässä kohdassa, jonka lähellä ei ole asutusta vaan pelkkää metsää ja se hullu tappaja on juuri siinä viiden metrin päässä kiven takana vaanimassa.. Mikä sattuma! Miten ennalta-arvaamatonta... :)
torstai 13. elokuuta 2009
Mä haluuuuun...
Nonniin... Ei se kestänytkään kauaa... Se, etten ostaisi itselleni mitään.
Peli ei ole vielä kuitenkaan menetetty, sillä ostin postimyynnistä, enkä tiedä onko ostamani juttu hyvä vai huono. Eli rahaa ei ole vielä menetetty. Tosin huomaan tämän "oman lamani" vaikuttavan ja tilasin vain yhden jutun ja loput karsin kassalla pois. Ristiriitaisin tuntein tosin, mutta karsin silti. No ei se mitään, jos ne olisivat olleet edullisia, mutta kun yksi tuote maksaa lähemmäs 50 €, niin ei naurata enää. Ja kyse oli ihan peruskamasta ja silleen.
Ajattelin, että jos haluan poistamani tuotteet, voin käydä etsimässä kaupasta suoraan ja jos ei löydy, niin sitten tilata. Tai olla tilaamatta. Nämä on taas näitä sairaan-loistavia-ideoita...
Peli ei ole vielä kuitenkaan menetetty, sillä ostin postimyynnistä, enkä tiedä onko ostamani juttu hyvä vai huono. Eli rahaa ei ole vielä menetetty. Tosin huomaan tämän "oman lamani" vaikuttavan ja tilasin vain yhden jutun ja loput karsin kassalla pois. Ristiriitaisin tuntein tosin, mutta karsin silti. No ei se mitään, jos ne olisivat olleet edullisia, mutta kun yksi tuote maksaa lähemmäs 50 €, niin ei naurata enää. Ja kyse oli ihan peruskamasta ja silleen.
Ajattelin, että jos haluan poistamani tuotteet, voin käydä etsimässä kaupasta suoraan ja jos ei löydy, niin sitten tilata. Tai olla tilaamatta. Nämä on taas näitä sairaan-loistavia-ideoita...
perjantai 7. elokuuta 2009
Varsinainen valituskirje
Liikaa ajateltavaa, tuntuu, että päässä kaikki ajatukset ovat ihan sekaisin ja teen hirveästi kirjoitusvirheitäkin... :/ Ei kiva.
Todella ristiriitaiset fiilikset on menossa, kun toisaalta haluaisin ihan hirveesti jo meikkaajakouluun, mutta toisaalta haluan olla kotona lasten kanssa. Katsotaan nyt, kun kohta alkaa hoitovapaa, että onko se melkein pakko mennä tammikuussa töihin vai onko mahdollisuutta olla kotona. Tässä taustalla vaikuttaa oma väsymys ja oman elämän puute. Tunnen melko usein jo kuinka olen hieman kyllästynyt lasten hoitoon. Siis silloin kun menee huonommin.. Se on se uhma, mikä väsyttää ja K:lle tulevat hampaat. Ei jaksa kuunnella B:n ainaisia vastaväitteitä ja itku-kiukkuja TURHASTA. Pitäisihän minun ymmärtää ja jaksaa. Pitäisi pitäisi. Aina MINUN pitäisi, miksen saa ilmaista tunteitani ja olla sietämättä jotain. Saan, mutta lapsien kanssa pitäisi olla se aikuinen.
Tykkään olla kotona lasten kanssa, on kiva kun ei ole pakollisia aikatauluja vaan voimme suunnitella päivämme oman mielen mukaan. Onhan se totta, että kaksi on enemmän kuin yksi ja toinen vielä uhmaikäinen ja molemmille tulisi antaa samanverran huomiota, syliä ja ohjausta. Helpommin sanottu kuin tehty. On jo ensimmäinen vuosi melkein mennyt ja mitä vauhtia! Tätä menoa, on kohta jo kevät ja huomaan, että jo helpottaa. Ehkä. Kun K syntyi suunnittelin, että kun hän on 6 kk loppuu yösyötöt, kun hän on 10 kk loppuu imetys ja kun hän on 1v. syö samaa ruokaa meidän kanssa, ei enää Bonaa ja Pilttejä. Kesällä 2010 päästäisiin vaipoista eroon ja osaisi ennen siinä yksi vuotiaana syödä itse. Jep. Not gonna happen. Yösyötöistä ei olla päästy vieläkään. Yritettiin, mutta se tyssäsi. En ole antanut opetella syömistä itse, no eipä poika ole kovin innokkaasti näyttänyt sitä haluavaankaan vielä opetella, mutta painavin syy on oma laiskuus: en jaksa siivota niitä sotkuja. Ensi kesällä tuskin päästään vaipoista, mutta se nyt on pienin "pulma".
Jos kaikkea oppimista rupeaa ajattelemaan, niin kyllä siinä ahdistuu. Niin monta asiaa, kun lapsen täytyy oppia, mutta ne tulevat sieltä melkein itsekseen. Ainakin B:n kohdalla. Pitää vain itse huomata, kun lapsi alkaa osoittaa kiinnostustaan. Yösyötöistä vieroitan syksymmällä, en tiedä. Pitäisi koko imettäminen lopettaa, ei oikein miellytä enää. Onhan se helppoa, mutta itsestä tuntuu epämiellyttävältä. Se johtuu siitä, että imetin mielestäni B:tä liian kauan, se oli jo turhaa ja tuntui epämiellyttävältä. Se sana kuvaa tunnettani parhaiten. Jos saisin nyt kolmannen lapsen (jota siis ei ole tulossa!) en varmaan imettäisi sitä ollenkaan. Niin on fiilikset siitä hommasta menneet.
Mieheni on tehnyt niin pitkiä päiviä, että kyllä jonkin sortin yh-lisää pitäisi mullekin tulla. Minnekään en pääse ilman lapsia, omaa rauhaa tunnin päivässä -hyvällä tuurilla. Sekin tuntuu pahalta, jos lähden jonnekin käymään ilman lapsia jättäen ne isänsä hoitoon, joka töistään väsynyt. Eihän hänelläkään ole sitä omaa aikaa. ONNEKSI kohta alkaa tanssi!!! Pääsen sinne fiilistelemään, saamaan energiaa ja hyvää mieltä.
Olenkin monille sanonut, että ne tunteet joita nyt on (väsymys jne), niin ei se auta, jos pääsen päiväksi kotoa pois. Ne väsymyksen ja kyllästymisen tunteet ovat tulleet pitkän ajan kuluessa pikku hiljaa, eivätkä suinkaan katoa päivässä tai parissa. Siihen tarvitaan enemmän. Pikku hiljaa. Mieheni onkin sanonut, että mene kavereille ja tee jotain, jotta pääset pois arkiympyröistä. Olen sanonut hänelle, että en tarkoitakaan, että haluaisin olla pois kotoa, että aina tarvitsisi lähteä pois. Ei minua baarit kiinnosta. Vaan kaikkein parasta olisi, jos saisin apua kotona lasten hoidossa häneltä. Ja kodin hoidossa. Ettei tarvitsisi olla yksin vastuussa, että onko ruokaa jääkaapissa, valmiina tai valmistuuko se ajoissa. Tai pääsevätkö lapset aamupäivällä ulos ja/tai iltapäivällä, onko pyykkiä pesty ja imuroitu ja ruokapöytä syömisen jäljiltä siivottu. Ja onko leluja siivottu yms. Sitten minullakin olisi parempi mieli ja jaksaisin paremmin. Onhan meillä yhdessä vastuu lapsistamme, mutta niiden hoito on vain jäänyt kokonaan minulle. Helpostihan se niin menee, kun olen kotona lasten kanssa, ymmärrän sen oikein hyvin. Välillä olisi kiva saada toinen tuntemaan kaikki ne tunteet joita itsellä on ja että toinen voisi kokea miltä tuntuu olla lasten kanssa kotona. Ei se ole pelkkää olemista vaan sitä arjen pyörittämistä.
Olen miettinyt, mikä juttu voisi olla se oma juttu ja niin paljon haluan spinningiin, crossingiin, salille ja jollekin ihanille lihashuoltotunneille, että kai se on vain minimaalisesta kotihoidontuesta repäistävä se raha. Kai sekin on parempi, kuin se että äidin pinna on kireällä ja elämän laatu heikkenee huomattavasti eikä jaksa kohta enää mikään kiinnostaa.
En olisi ikinä ajatellut, että tunnen näin. Olen aina ajatellut, että olen vahva ja kestän vaikka mitä. Mikä nyt minua hetkauttaisi tai saisi väsymään! On se vaan luonnonvoimien edessä tunnustettava, että ihminen olen minäkin. Paljon parempi haluaisin olla, mutta nyt en siihen pysty.
Tekstikin voi olla sekava ja pomppiva, mutta niin ne ovat siellä pääkopassakin. Tämä aika olkoon elämämme raskainta ja köyhintä. En ainakaan haluan kuvitella, jos se joskus olisi vielä köyhempää tai rankempaa.. Ainakaan nykyisillä voimillani en jaksaisi.
Todella ristiriitaiset fiilikset on menossa, kun toisaalta haluaisin ihan hirveesti jo meikkaajakouluun, mutta toisaalta haluan olla kotona lasten kanssa. Katsotaan nyt, kun kohta alkaa hoitovapaa, että onko se melkein pakko mennä tammikuussa töihin vai onko mahdollisuutta olla kotona. Tässä taustalla vaikuttaa oma väsymys ja oman elämän puute. Tunnen melko usein jo kuinka olen hieman kyllästynyt lasten hoitoon. Siis silloin kun menee huonommin.. Se on se uhma, mikä väsyttää ja K:lle tulevat hampaat. Ei jaksa kuunnella B:n ainaisia vastaväitteitä ja itku-kiukkuja TURHASTA. Pitäisihän minun ymmärtää ja jaksaa. Pitäisi pitäisi. Aina MINUN pitäisi, miksen saa ilmaista tunteitani ja olla sietämättä jotain. Saan, mutta lapsien kanssa pitäisi olla se aikuinen.
Tykkään olla kotona lasten kanssa, on kiva kun ei ole pakollisia aikatauluja vaan voimme suunnitella päivämme oman mielen mukaan. Onhan se totta, että kaksi on enemmän kuin yksi ja toinen vielä uhmaikäinen ja molemmille tulisi antaa samanverran huomiota, syliä ja ohjausta. Helpommin sanottu kuin tehty. On jo ensimmäinen vuosi melkein mennyt ja mitä vauhtia! Tätä menoa, on kohta jo kevät ja huomaan, että jo helpottaa. Ehkä. Kun K syntyi suunnittelin, että kun hän on 6 kk loppuu yösyötöt, kun hän on 10 kk loppuu imetys ja kun hän on 1v. syö samaa ruokaa meidän kanssa, ei enää Bonaa ja Pilttejä. Kesällä 2010 päästäisiin vaipoista eroon ja osaisi ennen siinä yksi vuotiaana syödä itse. Jep. Not gonna happen. Yösyötöistä ei olla päästy vieläkään. Yritettiin, mutta se tyssäsi. En ole antanut opetella syömistä itse, no eipä poika ole kovin innokkaasti näyttänyt sitä haluavaankaan vielä opetella, mutta painavin syy on oma laiskuus: en jaksa siivota niitä sotkuja. Ensi kesällä tuskin päästään vaipoista, mutta se nyt on pienin "pulma".
Jos kaikkea oppimista rupeaa ajattelemaan, niin kyllä siinä ahdistuu. Niin monta asiaa, kun lapsen täytyy oppia, mutta ne tulevat sieltä melkein itsekseen. Ainakin B:n kohdalla. Pitää vain itse huomata, kun lapsi alkaa osoittaa kiinnostustaan. Yösyötöistä vieroitan syksymmällä, en tiedä. Pitäisi koko imettäminen lopettaa, ei oikein miellytä enää. Onhan se helppoa, mutta itsestä tuntuu epämiellyttävältä. Se johtuu siitä, että imetin mielestäni B:tä liian kauan, se oli jo turhaa ja tuntui epämiellyttävältä. Se sana kuvaa tunnettani parhaiten. Jos saisin nyt kolmannen lapsen (jota siis ei ole tulossa!) en varmaan imettäisi sitä ollenkaan. Niin on fiilikset siitä hommasta menneet.
Mieheni on tehnyt niin pitkiä päiviä, että kyllä jonkin sortin yh-lisää pitäisi mullekin tulla. Minnekään en pääse ilman lapsia, omaa rauhaa tunnin päivässä -hyvällä tuurilla. Sekin tuntuu pahalta, jos lähden jonnekin käymään ilman lapsia jättäen ne isänsä hoitoon, joka töistään väsynyt. Eihän hänelläkään ole sitä omaa aikaa. ONNEKSI kohta alkaa tanssi!!! Pääsen sinne fiilistelemään, saamaan energiaa ja hyvää mieltä.
Olenkin monille sanonut, että ne tunteet joita nyt on (väsymys jne), niin ei se auta, jos pääsen päiväksi kotoa pois. Ne väsymyksen ja kyllästymisen tunteet ovat tulleet pitkän ajan kuluessa pikku hiljaa, eivätkä suinkaan katoa päivässä tai parissa. Siihen tarvitaan enemmän. Pikku hiljaa. Mieheni onkin sanonut, että mene kavereille ja tee jotain, jotta pääset pois arkiympyröistä. Olen sanonut hänelle, että en tarkoitakaan, että haluaisin olla pois kotoa, että aina tarvitsisi lähteä pois. Ei minua baarit kiinnosta. Vaan kaikkein parasta olisi, jos saisin apua kotona lasten hoidossa häneltä. Ja kodin hoidossa. Ettei tarvitsisi olla yksin vastuussa, että onko ruokaa jääkaapissa, valmiina tai valmistuuko se ajoissa. Tai pääsevätkö lapset aamupäivällä ulos ja/tai iltapäivällä, onko pyykkiä pesty ja imuroitu ja ruokapöytä syömisen jäljiltä siivottu. Ja onko leluja siivottu yms. Sitten minullakin olisi parempi mieli ja jaksaisin paremmin. Onhan meillä yhdessä vastuu lapsistamme, mutta niiden hoito on vain jäänyt kokonaan minulle. Helpostihan se niin menee, kun olen kotona lasten kanssa, ymmärrän sen oikein hyvin. Välillä olisi kiva saada toinen tuntemaan kaikki ne tunteet joita itsellä on ja että toinen voisi kokea miltä tuntuu olla lasten kanssa kotona. Ei se ole pelkkää olemista vaan sitä arjen pyörittämistä.
Olen miettinyt, mikä juttu voisi olla se oma juttu ja niin paljon haluan spinningiin, crossingiin, salille ja jollekin ihanille lihashuoltotunneille, että kai se on vain minimaalisesta kotihoidontuesta repäistävä se raha. Kai sekin on parempi, kuin se että äidin pinna on kireällä ja elämän laatu heikkenee huomattavasti eikä jaksa kohta enää mikään kiinnostaa.
En olisi ikinä ajatellut, että tunnen näin. Olen aina ajatellut, että olen vahva ja kestän vaikka mitä. Mikä nyt minua hetkauttaisi tai saisi väsymään! On se vaan luonnonvoimien edessä tunnustettava, että ihminen olen minäkin. Paljon parempi haluaisin olla, mutta nyt en siihen pysty.
Tekstikin voi olla sekava ja pomppiva, mutta niin ne ovat siellä pääkopassakin. Tämä aika olkoon elämämme raskainta ja köyhintä. En ainakaan haluan kuvitella, jos se joskus olisi vielä köyhempää tai rankempaa.. Ainakaan nykyisillä voimillani en jaksaisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)