Varsinainen valituskirje

Liikaa ajateltavaa, tuntuu, että päässä kaikki ajatukset ovat ihan sekaisin ja teen hirveästi kirjoitusvirheitäkin... :/ Ei kiva.

Todella ristiriitaiset fiilikset on menossa, kun toisaalta haluaisin ihan hirveesti jo meikkaajakouluun, mutta toisaalta haluan olla kotona lasten kanssa. Katsotaan nyt, kun kohta alkaa hoitovapaa, että onko se melkein pakko mennä tammikuussa töihin vai onko mahdollisuutta olla kotona. Tässä taustalla vaikuttaa oma väsymys ja oman elämän puute. Tunnen melko usein jo kuinka olen hieman kyllästynyt lasten hoitoon. Siis silloin kun menee huonommin.. Se on se uhma, mikä väsyttää ja K:lle tulevat hampaat. Ei jaksa kuunnella B:n ainaisia vastaväitteitä ja itku-kiukkuja TURHASTA. Pitäisihän minun ymmärtää ja jaksaa. Pitäisi pitäisi. Aina MINUN pitäisi, miksen saa ilmaista tunteitani ja olla sietämättä jotain. Saan, mutta lapsien kanssa pitäisi olla se aikuinen.

Tykkään olla kotona lasten kanssa, on kiva kun ei ole pakollisia aikatauluja vaan voimme suunnitella päivämme oman mielen mukaan. Onhan se totta, että kaksi on enemmän kuin yksi ja toinen vielä uhmaikäinen ja molemmille tulisi antaa samanverran huomiota, syliä ja ohjausta. Helpommin sanottu kuin tehty. On jo ensimmäinen vuosi melkein mennyt ja mitä vauhtia! Tätä menoa, on kohta jo kevät ja huomaan, että jo helpottaa. Ehkä. Kun K syntyi suunnittelin, että kun hän on 6 kk loppuu yösyötöt, kun hän on 10 kk loppuu imetys ja kun hän on 1v. syö samaa ruokaa meidän kanssa, ei enää Bonaa ja Pilttejä. Kesällä 2010 päästäisiin vaipoista eroon ja osaisi ennen siinä yksi vuotiaana syödä itse. Jep. Not gonna happen. Yösyötöistä ei olla päästy vieläkään. Yritettiin, mutta se tyssäsi. En ole antanut opetella syömistä itse, no eipä poika ole kovin innokkaasti näyttänyt sitä haluavaankaan vielä opetella, mutta painavin syy on oma laiskuus: en jaksa siivota niitä sotkuja. Ensi kesällä tuskin päästään vaipoista, mutta se nyt on pienin "pulma".

Jos kaikkea oppimista rupeaa ajattelemaan, niin kyllä siinä ahdistuu. Niin monta asiaa, kun lapsen täytyy oppia, mutta ne tulevat sieltä melkein itsekseen. Ainakin B:n kohdalla. Pitää vain itse huomata, kun lapsi alkaa osoittaa kiinnostustaan. Yösyötöistä vieroitan syksymmällä, en tiedä. Pitäisi koko imettäminen lopettaa, ei oikein miellytä enää. Onhan se helppoa, mutta itsestä tuntuu epämiellyttävältä. Se johtuu siitä, että imetin mielestäni B:tä liian kauan, se oli jo turhaa ja tuntui epämiellyttävältä. Se sana kuvaa tunnettani parhaiten. Jos saisin nyt kolmannen lapsen (jota siis ei ole tulossa!) en varmaan imettäisi sitä ollenkaan. Niin on fiilikset siitä hommasta menneet.

Mieheni on tehnyt niin pitkiä päiviä, että kyllä jonkin sortin yh-lisää pitäisi mullekin tulla. Minnekään en pääse ilman lapsia, omaa rauhaa tunnin päivässä -hyvällä tuurilla. Sekin tuntuu pahalta, jos lähden jonnekin käymään ilman lapsia jättäen ne isänsä hoitoon, joka töistään väsynyt. Eihän hänelläkään ole sitä omaa aikaa. ONNEKSI kohta alkaa tanssi!!! Pääsen sinne fiilistelemään, saamaan energiaa ja hyvää mieltä.

Olenkin monille sanonut, että ne tunteet joita nyt on (väsymys jne), niin ei se auta, jos pääsen päiväksi kotoa pois. Ne väsymyksen ja kyllästymisen tunteet ovat tulleet pitkän ajan kuluessa pikku hiljaa, eivätkä suinkaan katoa päivässä tai parissa. Siihen tarvitaan enemmän. Pikku hiljaa. Mieheni onkin sanonut, että mene kavereille ja tee jotain, jotta pääset pois arkiympyröistä. Olen sanonut hänelle, että en tarkoitakaan, että haluaisin olla pois kotoa, että aina tarvitsisi lähteä pois. Ei minua baarit kiinnosta. Vaan kaikkein parasta olisi, jos saisin apua kotona lasten hoidossa häneltä. Ja kodin hoidossa. Ettei tarvitsisi olla yksin vastuussa, että onko ruokaa jääkaapissa, valmiina tai valmistuuko se ajoissa. Tai pääsevätkö lapset aamupäivällä ulos ja/tai iltapäivällä, onko pyykkiä pesty ja imuroitu ja ruokapöytä syömisen jäljiltä siivottu. Ja onko leluja siivottu yms. Sitten minullakin olisi parempi mieli ja jaksaisin paremmin. Onhan meillä yhdessä vastuu lapsistamme, mutta niiden hoito on vain jäänyt kokonaan minulle. Helpostihan se niin menee, kun olen kotona lasten kanssa, ymmärrän sen oikein hyvin. Välillä olisi kiva saada toinen tuntemaan kaikki ne tunteet joita itsellä on ja että toinen voisi kokea miltä tuntuu olla lasten kanssa kotona. Ei se ole pelkkää olemista vaan sitä arjen pyörittämistä.

Olen miettinyt, mikä juttu voisi olla se oma juttu ja niin paljon haluan spinningiin, crossingiin, salille ja jollekin ihanille lihashuoltotunneille, että kai se on vain minimaalisesta kotihoidontuesta repäistävä se raha. Kai sekin on parempi, kuin se että äidin pinna on kireällä ja elämän laatu heikkenee huomattavasti eikä jaksa kohta enää mikään kiinnostaa.

En olisi ikinä ajatellut, että tunnen näin. Olen aina ajatellut, että olen vahva ja kestän vaikka mitä. Mikä nyt minua hetkauttaisi tai saisi väsymään! On se vaan luonnonvoimien edessä tunnustettava, että ihminen olen minäkin. Paljon parempi haluaisin olla, mutta nyt en siihen pysty.

Tekstikin voi olla sekava ja pomppiva, mutta niin ne ovat siellä pääkopassakin. Tämä aika olkoon elämämme raskainta ja köyhintä. En ainakaan haluan kuvitella, jos se joskus olisi vielä köyhempää tai rankempaa.. Ainakaan nykyisillä voimillani en jaksaisi.