Paikalla, lähellä, vieressä, mukana.. Tärkein on kuitenkin olla LÄSNÄ.
Miksei voi yhdessä tehdä asioita? Yhdessä viettää aikaa? Jutella, kuunnella, vastata, sanoa mielipiteen ja omat ajatukset? Mikä siinä on, ettei se toteudu, vaikka siitä olisi sanonut toiselle?
Meillä ei toimi. Tuskin on liikaa vaadittu, että oltaisiin koko perhe yhdessä, silloin kun siihen on mahdollisuus eli viikonloput ja arki-illat. Meillä ei syödä koko perhe yhdessä edes joka viikonloppu.. Tuntuu ettei ole paljoakaan enää yhteistä, jos tätä jatkuu pitempään. Mitä se sitten tarkoittaa? En halua ajatella sitä. Haluaisin, että oltaisiin yhtenäinen perhe, onnellisia toisistaan ja nautittaisiin yhdessä olosta. Eikä sekään tarkoita, että omia harrastuksia tms ei saisi olla. Tietty saa! Mutta jos niitä yhteisiä hetkiä on muutaman kerran kuussa, niin hoh hoijaa. On tosi yksinäinen ja surullinen olo, kun saa kaikki hoitaa yksin. Tuntuu ettei toinen jaa sitä vastuuta. Eikä mielestäni se ole syy, että käy töissä. Työtä minäkin teen, vaikkei siitä kunnon palkkaa saakaan. Mitäs sitten tapahtuu kun itse menen töihin? Onko mulla sittenkin saman verran hommia+ se "oikea" työ? Ja lapsiakin on sitten kolme..
Miksi se tv, tietokone ja/tai ps3 on niin paljon mielenkiintosempia?? Ihan oikeesti. Kyllä ne teot puhuu puolestaan enemmän kuin se että "haluisin mieluummin olla teidän kanssa kotona kuin töissä". Jep, alkaa usko mennä siihen lauseeseen. Luulisi, että elämässä ei ole sisältöä eikä mitään mikä jaksaa innostaa, jospäivät on sitä, että käy töissä ja kotona vaan makaa sohvalla tv:tä katsoen/ konella ollen. Ps3:stakin voi pelata helposti 3-4 tuntia kerrallaan. Mutta siis jos se on vapaa-aikaa, että vaan makaa ja kattoo tv:tä, niin what?! Mä en tajuu.. Itse en pystyisi edes siihen. Siksi mietinkin, miksi toinen tekee niin? Lasten kanssa saa ajatukset ihan varmasti pois työasioista ja energiaa kun niiden kanssa touhuaa. Lapsetkin aina niin odottaa isiä kotiin.
Se on ihan sama onki arkipäivä vai viikonloppu, minun oma "arki" rullaa vaan. Herään yöllä, jos jompi kumpi lapsista huutelee, herään aamulla laittamaan aamupalaa, korjaan pöydän, pesen pyykit, vien puhtaat kaappiin, laitan ruokaa, tyhjennän tiskikoneen ja laitan sen päälle, siivoan leluja, huolehdin päiväunista, välipalasta, vessassa käynneistä, lapset eivät pääse viikonloppuna ulos, jos en itse niitä vie.. Minulla ei ole vapaapäiviä eikä arki-iltoina vapaa-aikaa, jolloin en ole töissä. Taitaa minun työmaa olla liian lähellä, että toinen ei edes tajua sitä, että välillä minäkin haluisin olla. En halusisi olla lapsista erossa, en tarkoita sitä. Halusisin, että toinenkin ottaa vastuuta. Minun on pakko jaksaa, mutta voin sanoa, että oma motivaatio katoaa hiljalleen, että miksi mun pitää jaksaa, jos toinen ei? Ja kun kyse ei ole viikosta tai kuukaudesta.. En valita yleensä yhdestä, kahdesta tai kolmesta kerrasta.. Asian pitää olla jatkuvaa ja kestää. Sitten mun pinna hiljalleen lyhenee, lyhenee ja lyhenee... Sitten sitä ei enää sen asian kanssa ole ja jokainen pienikin juttu saa mut sisäisesti räjähtämään. Lisään vielä, että olen asiaan puuttunut sanomalla, useastikin, ilman tuloksia kuitenkin. Olen kysynyt, että mitä toinen ajattelee, haluaa, on mieltä yms.. Ikinä ei tule kunnon vastausta, kun aina jää tunne, että asia jää silti roikkumaan ilmaan.. Se vaivaa, mutten viitsi kokoajan olla kyselemässäkään. Meillä on vähän sellainen puhumattomuus-ongelma. Oikeasti tärkeet asiat jää sanomatta, se on tosi rasittavaa. Puhuminen on se suhteen tärkein asia. Meillä on vähän sitäkin, että toinen loukkaantuu (olin se sitten minä tai mieheni) eikä siksi sano mitään ja asia jää taas roikkumaan. Kauankohan sitä jaksaa kysellä, kun vastauksia ei saa kuitenkaan?
Eikä muuten vaikuta, olenko raskaana vai en. En tarkoita, että minua pitäisi paapoa tms, mutta lepoa voisi olla enemmän.. Supistuksia on enemmän nyt kuin edellisissä ja olen väsynyt. Keskiraskauden energistä vaihetta ei ole tullut eikä hemoglobiini ollut syy. Yötkin saan nukuttua hyvin, joten päivisin pitäisi levätä enemmän. Se ei kyllä ole mahdollista, kun on miljoona muuta asiaa, jotka pitää hoitaa. Mutta siis, olisi se ihan kiva, jos toinen huomioisi sen, että tosiaan olen raskaana ja vatsa jo aika suuri. Luojan kiitos, että miehet eivät ole raskaana!!! Siitä ei tulisi kyllä yhtään mitään.
Kiroan alimpaan helvettiin kaikki pelien keksijät, kehittäjät.. Kaikki ne, jotka vievät ihmisen normaalin kiinostuksen pois normaaleista elämään kuuluvista asioista. Kai toi meijänkin ps3 lentää joku päivä partsilta alas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti