Voi helvetti sentään kun ärsyttääääääää!!!!!!
Mä haluun olla rauhassa enkä kuunnella tollasta saatanan tyhmää itkua, valitusta, vastaväitteitä, kiljuntaa, huutoa ja kiukuttelua 4 vuotiaalta!!! Okei, se on vasta 4, on pieni jne.. Mutta mä en vaan jaksa. Joka ikinen päivä "äiti sä muutat pois!!" "Sit kun mä muutan pois, niin sä et saa tulla sinne ja mä muutan tosi kauas! Vaan K ja isi ja A saa tulla, mutta et sä" "Te vaan pilaatte mun päivän!" "Äiti mee poooiiisss!!!!" Juu, selvä, kiitos, niin mäkin sua.
B kysyy jotain, esim. Saako mennä tänään samassa rapussa asuvalle kaverilleen. Jos sanon, että tänään ei sovi, kun on muuta menoa esim. kaupassa käynti. Niin heti suuttuu ja sanoo ettei lähde kauppaan, ei pue, ei tee mitään mitä pyydän. Eikä se mene kovin nopeesti edes ohi! Se tyttö osaa kyllä mökötttää. Tai sitten, jos lupa kaverille menosta on tullut ja B on sinne lähtenyt iltapäivällä leikkimään. Illalla seitsemän aikaan menen hakemaan, niin siitäkin suuttuu, koska "leikit jää kesken ja äiti on ihan tyhmä koska aina pilaa kaikki leikit, kun tulee hakemaan kotiin. Olisit sanonut etten ehdi leikkiä pitkään!" Niin, sanoinhan minä ja aina ne leikit tuntuu jäävän kesken. Mutta eikös ollut kiva, että pääsit kuitenkin leikkimään? "No ei ollut. Mä en mee sinne enää ikinä!" Jaahas.. Että silleen taas kerran. Mutta mitä mun pitäis tehdä? Ihan konkreettisesti? Olla vaan kuin en huomaiskaan? Syliin hän ei todellakaan halua tulla silloin, ei edes uskalla ehdottaa ;) Vähän myöhemmin sitten...
Mä olen vaan kerran viikossa 1,5 tuntia poissa kotoa, yksin. Tarviin enemmän tilaa itselleni. Onneksi tiedän ettei tarviikaan jaksaa, koska sekin on normaalia. Jotenkin vaan tutnuu tällä hetkellä, että oon vaan niin kiinni noissa lapsissa. Kaikissa niissä! Että ihan kuin olisi rikos lähteä vaikka vain A:n kanssa kävelylle tai kauppakierrokselle. On niin kivaa tehdä välillä jotain ihan omaa.
Mä niin odotan, että pääsen illanviettoon tyttöjen kanssa! Sitten siis, kun A on tarpeeksi iso, eli noin 4-6 kk vielä... Voisin pitää koko viikonlopun pelkästään "tyttöjen iltaa" :) Se olis huippua! Mutta liian hyvää ollakseen totta. Totuus siinäkin asiassa on se, että a) olen yhden illan poissa, tulen yöllä kotiin b) aamulla lapset herättää mut tai ei muuten vaan anna mun nukkua c) olen tosi väsynyt ja kenties pääkin kipeä ja siksi kiukkuinen.... Äh, ei. Ei kuulosta siltä, että "jee tosi kiva päästä tyttöjen kanssa ulos!" :/
Tiedän, että lapset kiukuttelee, tiedän että se on vaan vaihe joka menee kyllä ohi, tiedän että se kuuluu asiaan, tiedän että olen itse lapseni halunnut ja haluan heidät vieläkin ja rakastan heitä valtavasti. Mutta en tiedä mitä teen. B on niin selkeesti veistetty mun "suutun sekunnissa" luonteesta. Ja kyllähän se nyt tietää, millainen äitinsä on ja miten reagoi eri tilanteissa. Onhan hän nähnyt, kun ollaan niin tiiviisti yhdessä.
Oikeesti musta on tosi kiva tehdä asioita lasten kanssa ja järjestää ohjelmaa. Hekin kaipaavat sitä, samoin minä. Nykyään B on vaan sellainen, että kun sieltä kivasta on aika lähteä tai se loppuu, niin myrskyn merkit tuli ilmaan heti ja se myrsky iskee kuin valtava pyörremyrsky!!
Huoh.. Kylläpäs helpotti oma turhautuminen ja ärsytys. Taitaa syke ja verenpainekin olla taas suht normaalit ;)
Joo-o meillä on ihan sama tilanne meidän neidin kanssa ja kumma kyllä äiti on aina se joka on se paha ja saa lentää roskikseen tai muuttaa jonnekin muualle, isistä on leivottu joku sankari tässäkin uhmavaiheessa. Ne hetket kun on kivaa niin meillä on tosi kivaa ja tosiaan seuraava juttu onkin kamalaa huutoa ja raivoa, iiks mitähän sitten kun nämä meidän neidit on murrosiässä..voi olla että tarvitsee jonkun pehmeän äänieristetyn huoneen jonne voi mennä purkamaan omaa mielipahaa =)
VastaaPoista