Minkälainen vanhempi sinä olet lapsillesi? Minkälainen vanhempi haluaisit olla lapsillesi? Mitä haluat heidän oppivan? Millaiset arvot haluat heidän sisäistävän? Miten ohjaat lastasi arkipäivän asioissa? Kuinka lohdutat häntä? Selitätkö asioita, jotta lapsesi ymmärtää, mistä on kysymys? Vastaatko hänen kysymyksiinsä? Jaksatko, vaikka olisit väsynyt? Mistä saat energiaa? Kuinka usein tarvitset omaa aikaa? Miksi halusit lapsia? Oletko valmis vastuuseen? Oletko valmis elämäntyöhön, joka palkitsee lastesi ollessa aikuisia? Mitä olet miettinyt ennakkoon? Osaatko ajatella asioita lapsen kantilta? Osaatko antaa hellyyttä, läheisyyttä, turvaa, rajoja ja rakkautta? Mitä teet kun suutut? Millaiset rajat asetat? Kuinka ilmaiset itseäsi? Kiinnostaako lapsesi kehitys sinua? Oletko läsnä? Miten haluat, että sinua kohdellaan? Millaisia käyttäytymismalleja haluat viedä eteenpäin omasta lapsuudenajoiltasi? Millaisia et? Minkälaisen elämän haluat antaa lapsillesi? Entä itsellesi?
Näitä kysymyksiä -ja varsinkin niiden vastauksia- miettiessä saattaa löytää paljon uusia näkemyksiä ja ajatuksia, joita voi soveltaa omassa elämässä. Olemme kaikki erilaisia, perustarpeiltamme hyvin samankaltaisia. Mielestäni aina voi pyrkiä parempaan suuntaan ihmisenä, aikuisena, äitinä/ isänä, naisena, miehenä, vaimona... Tuohon kysymyslistaan saa lisättyä paljon enemmän kysymyksiä. Siihen voisi ottaa mukaan myös parisuhteensa ja peilata sen hyvyyttä. Sillä tyytyväisyys parisuhteeseen näkyy sinun käytöksessäsi toisia kohtaan. Lapsihan oppii parisuhteenkin toimintatapoja vanhempiaan katsomalla.
Lapsi peilaa käyttäytymistä, sanoja, äänenpainoja vanhemmiltaan saadun "opin" mukaan. Miten sinä teet ja toimit, pieni tekee ja toimii perässä. Lapsista yleensä näkeekin, miten heidän perheessään on tapana puhua, tehdä asioita jne.. Se voi olla raakakin peili. Mutta se voi myös olla positiivinen peili. Mieti itseäsi, millainen olet, millaisen kuvan annat lapsillesi. Lapsen tarkkaa aistia ei voi huijata. Lapset aistivat, jos vanhempi on rauhaton, surullinen, suuttunut, iloinen, rauhallinen...
Olen aina jaksanut ihmetellä niitä "aikuisia", jotka hankkivat lapsen/ lapsia eivätkä hoida heitä kunnolla. Lapsille ei selitetä asioita, he eivät saa rakkautta.. Rakkaus ei ole se, että on leluja, vaatteita ja puhutaan silloin tällöin. Miksi lapsia pitää hankkia, jos ei jaksa/ kiinnosta olla läsnä, auttaa, neuvoa, opettaa, selittää miksi jokin asia on kielletty tai väärin yms.
Lapsi ei ole mikään palautettava lelu, jonka voi kyllästyttyään palauttaa kauppaan tms.. Ja miksi kyllästyttää? Minua ei ole kyllästyttänyt päivääkään. Siksi kysynkin.
Ajatteleekohan ihmiset, että "ai, että miten ihana vauva olisi. Sellainen on nyt pakko saada". Sitten ei osata tai haluta ajatella muuta. Vauvat heräilevät öisin, ne itkee, toiset itkee paljon, toiset vähemmän. Vauvat kasvaa. Entäs sitten, kun vauva on jo isompi lapsi ja kiinnostuu kaikesta, kokeilee rajojaan, myös sinun. Lapsi opettelee syömään, pukemaan, puhumaan, leikkimään, kävelemään, kiipeämään, avaamaan, sulkemaan... Lapsi ei tahalleen ärsytä sinua, jos hän on turvaton. Lapset eivät osaa peitellä tunteitaan samoin kuin aikuiset. Se on minusta jopa ihailtavaa.
Miksi lapsia otetaan niin paljon huostaan??
Herätys ihmiset!!! Kyseessä on jonkun pienen, turvattoman ihmisen elämän alkutaival, jolla on valtava merkitys koko hänen elämälleen. Se, miten sinä toimit vanhempana antaa sille joko tukevan tai hataran pohjan. Jos ymmärrät sen, haluat lapsesi parasta, rakastat häntä aidosti ja vilpittömästi, olet hyvällä tiellä. Kukaan ei ole täydellinen hyvyydessä, hyvään kannattaa ja pitää pyrkiä. Pahuutta on liikaa, mutta kaikelta emme voi lapsiamme suojella. Paras suoja minusta on se, että lapsella on turvallinen koti, rakastavat vanhemmat, joilta saa aina tukea ja turvaa, normaalit arvot, hyvä itsetunto ja terve järki. Niillä lapsista kasvaa vastuuntuntoisia ihmisiä, jotka osaavat valita oikean väärästä.
Minua suuresti kiinnostaa lapsen kehitykseen liittyvät psykologiset asiat. Kaikellehan on syynsä kasvussa. Samalla annan itselleni tilaa kasvaa henkisesti. Tämä tieto ei lisää tuskaa, päinvastoin, se vie sitä pois. Se tekee arjesta helpompaa ja selkeämpää sekä lapsille luo turvallisuuden tunnetta. Ymmärrän lapsiani paremmin, osaan toimia vaikeissa tilanteissa paremmin. Tunnen kasvavani henkisesti, tunnen itseni vahvemmaksi ja tiedän, että olen edes yrittänyt parhaani. Se on yksi asia, joka jaksaa minua kantaa. Haluan 30 vuoden päästä ajatella, että olen tehnyt lasteni kanssa parhaani, oli lopputulos mikä tahansa. Ajassa kun ei taaksepäin pääse enkä halua, että joudun katumaan mitään tekoani tai tekemättä jättämääni.
Pitäisi luottaa omaan äidinvaistoon (tai isänvaistoon) omiin lapsiin liittyvissä asioissa. Toisilla ne tulevat luonnostaan, sen enempää miettimättä. Toisilla taas ei. En sano, että he olisivat huonoja/ huonompia vanhempia, vaan heidän pitäisi saada tietoa ja alkaa luottaa omiin vaistoihin. Ehkä heidän omat vanhemmat eivät ole kannustaneet tai he eivät saa heiltä tukea tai tietoa? Nettiäkin voi käyttää tiedon haussa lastenhoitoon ja heidän ymmärtämiseen. Tosin keskustelupalstojen "täydelliset vanhemmat" (jotka eivät ikinä tee virheitä, eivät väsy vaan jaksavat joka päivä hymy huulilla ja iloisin mielin hoitaa kodin, lapset, eläimet, leipoa, kahvittaa ystäviä, harrastaa ja hoitaa aviolliset velvoitteet) kommentteineen voi armotta jättää omaan arvoonsa. Onhan se toisten arvostelu niin helppoa, netissä nimettömänä ja kasvottomana vielä helpompaa. Siitä voikin päätellä, kenellä onkaan kaikki palikat oikeilla paikoilla... Ei terveellä itsetunnolla varustetulla, viisaalla ihmisellä ole tarvetta pönkittää omaa huonoa itsetuntoa netissä itseään kehumalla ja muita lyttäämällä. Eikös se ole selvä meille kaikille?
Sanotaan, että olet omalle lapsellesi paras äiti/ isä. Itse en ole samaa mieltä. Ei sellainen ole lapselle paras vanhempi, joka ei tästä pysty/ kykene huolehtimaan. Paras vanhempi ei välttämättä tarkoita biologista vanhempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti