Mua niin raivostuttaa: MIKSI lapsi ei saisi muuttaa miehen elämää, koska se muuttaa naisenkin elämää?? Miksi niitä lapsia hommataan, jos elämään ei haluta muutosta??
Tämä aihe ei nyt liity minuun, sillä minä rakastan nykyistä elämääni lapsieni kanssa -samoin mieheni. Tämä aihe saa niskavillat pystyyn, kun siitä kuulee/ puhutaan. Torstaina siitä oli juuri radiosta. Ja se aihe oli muotoiltu nimenomaan, "Päättyykö myös miehen elämä, kun nainen tulee raskaaksi? Kun nainen tulee raskaaksi, tarkoittaako se sitä, että mies lopettaa urheilun, juhlimisen ja koko oman elämänsä?" Eihän siinä kenenkään elämä pääty, herranjestas, vaan saa sisältöä ja uuden suunnan. Siitä se elämä jopa alkaa!
Siis mitä?!? Hyvä, että saan kirjoitettua kun miljoona sanaa ja lausetta tulisi ulos yhtäaikaa! Olen niin adrenaliinin vallassa juuri nyt! MUR!
Ihmiset olivat kommentoineet sitä, saako mies harrastaa urheilua, käydä baareissa vai pitäisikö naisen kieltää nämä asiat häneltä. SIIS MITÄ?!? Saa ja niin saa nainenkin! Mutta kuinka paljon, on taas toinen juttu. Lapsi tulee ensin. Pitäähän sitä olla omia juttujakin on lapsia tai ei. Varsinkin sitä liikuntapuolta. Muuttuuhan -tai ainakin pitäisi- arvotkin ja asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen. Tottahan se on, että mies pystyy elämään entiseen tapaan pidempään, vasta lapsen syntymä muuttaa sen. Naisella se "uusi elämä", jos näin voi sanoa, raskaaksi tultuaan. Sehän on ihan loogista. Jos oma nykyinen elämä ilman lapsia tuntuu hyvälle ja oikealta eikä halua siihen muutosta, niin eikös se jo kerro, että niitä lapsia ei ole vielä valmis hankkimaan. Eikä kaikkien tarvitsekaan.
Ei saa olla itsestäänselvää, että nainen hoitaa lapsen ja kodin ja että mies saa juosta omissa menoissaan ja elää omaa elämäänsä rauhassa. Niin itsekäs ei saa olla tai sitten kannattaa miettiä sitä lastentekoa... Kyseessä on pienen ihmisen elämän alku, jonkun toisen elämä. Ja se alku on niin tärkeä!! On tärkeää antaa lapselle rakkautta, huolenpitoa ja perusturvallisuus. Kyllä varmasti kaduttaa myöhemmin, mutta silloin on liian myöhäistä peruuttaa tekemättömiä. Lapsiahan se tehdään rakkaudesta, miksi muuten? Molempien pitää sitä haluta. Raskausaika on niin pitkä, että vanhemmuuteen kypsyy ja kasvaa ja lapsen syntymän jälkeen ne tunteet vaan vahvistuvat ja sitten sitä oppii olemaan äiti tai isä. Melko luonnostaan se sieltä kuitenkin tulee.
Miksei ikinä kysytä äidin "luvasta" saada mennä ja toteuttaa sitä "omaa elämää"? Vai onko se epäsopivaa tai selvää, että äiti on kotona nyrkin ja hellan välissä? Vanhanaikaista ja kapeakatseista ajattelua.
Ollakseen hyvä äiti lapsilleen, pitää naisen saada olla myös nainen.
torstai 26. helmikuuta 2009
tiistai 24. helmikuuta 2009
Kasvunpaikka
Välillä tuntuu, että nyt en jaksa. Tahdon pois, olla yksin tai olla ilman lapsia. Kamalaa huomata ajattelevansa näin... Vai onko se ihan normaalia?
Meillä lapset eivät ole hoidossa juuri koskaan. Meistä on ihan normaalia, että nyt ollaan perhe ja asioita tehdään yhdessä. Ei olla koettu tarvetta siirtää lapsia sivuun.. Nehän on on niin ihaniakin! Ja ne hyvin harvat kerrat, kun ovat olleet hoidossa niin silloin vain puhuu lapsista :)
Olen aina tykännyt olla jonkin verran ihan itsekseni. En aina kaipaa seuraa. Yleensä olen kyllä seurankipeä ja nautinkin, mitä enemmän porukkaa on yhdessä. No kuitenkin, on tässä nyt välillä semmoinen tunne, että saanko olla rauhassa.. Voisin syödä rauhassa, lukea, käydä suihkussa, kävelyllä ihan kaikessa rauhassa ja ajattelematta yhtään mitään, ilman sitä tunnetta, että kohta pitää taas mennä ja olla skarppina..
Mutta osaisinko olla rauhassa? Tuskin. Miettisin vaan, että saako vauva nyt syötyä pullosta ja itkeeköhän se koko ajan ja onko se nyt sille hoitajalle ihan kauheeta... Tyttö on sen verran iso, että siitä en kanna huolta samalla tavalla kuin pojasta. Tyttö osaa sanoa ja toimia itsenäisesti ja nauttii ihmisten seurasta paljon. En tiedä toisaalta, että haluanko edes sitä omaa hetkeä nyt niin paljon, että laittaisin lapset hoitoon. Olen tosi huono antamaan lapsia hoitoon, kun ajattelen aina että se on muille kauhea vaiva... Vaikka olen monesti kuullut, että otetaan mielellään hoitoon, niin silti. Ei sitä osaa, kun ei ole tottunut. Minkäs teet..
Sitten sitä miettii, että jos sitä omaa aikaa tulisi, niin mikä olisi se ykkös-juttu, jonka haluaisi tehdä. Olisiko se shoppailukierros, ravintolaan syömään, hemmotteluhoitoihin, leffaan vai ihan vaan laiskottelua?? Ja olisiko yksin vai mieheni kanssa? Mieluiten tietty mieheni kanssa, kun kahdestaan ei päästä minnekään. Ei kyllä olla kovin edes yritettykään..
Mulle toimii jo se, että mennään kylään, jossa on lapsia niin siellä lapset leikkivät keskenään ja saavat touhuta omiaan. Onhan se jo niillekin erilaista, tai vielä lähinnä tytölle. Poitsu on menossa mukana vähän myöhemmin :) Kyläily on siinä mielessä ihanaa, kun se vapauttaa kotitöistä, ruuan laitosta... Ainoastaan pitää kelloa tsekkailla, että milloin lapsille pitää olla ruokaa. Fiilis on paljon rennompi, en tiedä miksi!
Meillä lapset eivät ole hoidossa juuri koskaan. Meistä on ihan normaalia, että nyt ollaan perhe ja asioita tehdään yhdessä. Ei olla koettu tarvetta siirtää lapsia sivuun.. Nehän on on niin ihaniakin! Ja ne hyvin harvat kerrat, kun ovat olleet hoidossa niin silloin vain puhuu lapsista :)
Olen aina tykännyt olla jonkin verran ihan itsekseni. En aina kaipaa seuraa. Yleensä olen kyllä seurankipeä ja nautinkin, mitä enemmän porukkaa on yhdessä. No kuitenkin, on tässä nyt välillä semmoinen tunne, että saanko olla rauhassa.. Voisin syödä rauhassa, lukea, käydä suihkussa, kävelyllä ihan kaikessa rauhassa ja ajattelematta yhtään mitään, ilman sitä tunnetta, että kohta pitää taas mennä ja olla skarppina..
Mutta osaisinko olla rauhassa? Tuskin. Miettisin vaan, että saako vauva nyt syötyä pullosta ja itkeeköhän se koko ajan ja onko se nyt sille hoitajalle ihan kauheeta... Tyttö on sen verran iso, että siitä en kanna huolta samalla tavalla kuin pojasta. Tyttö osaa sanoa ja toimia itsenäisesti ja nauttii ihmisten seurasta paljon. En tiedä toisaalta, että haluanko edes sitä omaa hetkeä nyt niin paljon, että laittaisin lapset hoitoon. Olen tosi huono antamaan lapsia hoitoon, kun ajattelen aina että se on muille kauhea vaiva... Vaikka olen monesti kuullut, että otetaan mielellään hoitoon, niin silti. Ei sitä osaa, kun ei ole tottunut. Minkäs teet..
Sitten sitä miettii, että jos sitä omaa aikaa tulisi, niin mikä olisi se ykkös-juttu, jonka haluaisi tehdä. Olisiko se shoppailukierros, ravintolaan syömään, hemmotteluhoitoihin, leffaan vai ihan vaan laiskottelua?? Ja olisiko yksin vai mieheni kanssa? Mieluiten tietty mieheni kanssa, kun kahdestaan ei päästä minnekään. Ei kyllä olla kovin edes yritettykään..
Mulle toimii jo se, että mennään kylään, jossa on lapsia niin siellä lapset leikkivät keskenään ja saavat touhuta omiaan. Onhan se jo niillekin erilaista, tai vielä lähinnä tytölle. Poitsu on menossa mukana vähän myöhemmin :) Kyläily on siinä mielessä ihanaa, kun se vapauttaa kotitöistä, ruuan laitosta... Ainoastaan pitää kelloa tsekkailla, että milloin lapsille pitää olla ruokaa. Fiilis on paljon rennompi, en tiedä miksi!
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Väärin ymmärretty totuudentorvi
Yksi minua mietityttävä asia on se, että sanomani asiat ymmärretään välillä väärin. Melkein aina, jos sanon jotain pientä "piikittelyä" positiivisessa mielessä tarkoittaen, se ymmärretään negatiivisesti. Jos saman asian sanoisi joku toinen, kukaan ei ymmärrä sitä väärin. Riippuen seurasta, nykyään sanon tai en. Yleensä en, se meinaan saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Ne jotka minut tuntee hyvin, tietää milloin tarkoitan hyvää ja milloin en. Toiset vaan taitavat olla sellaisia, jotka ymmärretään oikein aina.
En tiedä sitten johtuuko väärinymmärrys jostain perusolemuksesta (olenko perusnegatiivinen? Mielestäni en ole) vai siitä miten sen sanoo vai näiden yhdistelmästä? Vai johtuuko se siitä, että sanon asiat suoraan, enkä esitä iloista, jos en sitä ole, mutta myös näytän jos olen? Olen aina näyttänyt kaikki tunteeni suht selkeästi. Jos sanon asian hyvällä, silloinhan olen iloinen, ehkä nauran ainakin hymyilen.. Äänensävykin on positiivinen, ei synkkä tai halveksiva. Vai onko minun "positiivinen, ei halveksiva" -ääni muiden mielestä negatiivinen? Kamalaa, jos en tiedä millaista ulosantia annan ja minkälaisen kuvan itsestäni annan. Eikä kukaan ole tullut mitään sanomaan... Tai sitten en ole ymmärtänyt vihjeitä.
Tuntuu, että suoraansanojia on nykyään melko vähän. Ihmiset mielistelevät toisiaan, eivätkä kerro totuutta tai rehellistä mielipidettään... Vaikka kysyttäisiin. En tarkoita, että pitää olla epäkohtelias, ei ei. Minä ainakin haluan puhua ja että minulle puhutaan asioista rehellisesti ja realistisesti. Toisiltakin haluan kuulla mitä mieltä he ovat enkä sitä mitä minä haluaisin kuulla. Keskustelut ovat rikkaampia sisällöltään ja mielipiteiden vaihto (enkä tarkoita riitelyä) mielenkiintoista ja antaa uusia näkökulmia toisillekin. En tajua, miksi koko elämä pitäisi viettää näytellen, esittää jotain ja peitellä omat mielipiteet.
Jos ihmisille puhuu suoraan, he hätkähtyvät tai saattavat jopa loukkaantua vaikka asia ei olisi kovinkaan henkilökohtainen. Suoraansanottu asia on ihan normaali asia, tuskin kukaan sanoo mitään, mikä putoaa syliin ihan täysin olan takaa. He eivät välttämättä ole tottuneet siihen, vaan että häntä mielistellään ja myötäillään. Tuntuu olevan tyypillistä työelämässä ja mitä enemmän johtaja on, sitä enemmän hänelle puhutaan niinkuin hän toivoo hänelle puhuttavan. Voihan sitä kunnioittaen sanoa vastaankin. Mutta niinhän sitä sanotaan, että mitä ylempänä on, sitä vähemmän on kavereita. Tarviiko aina pelätä, mitä toinen on siitä mieltä, mitä siitä seuraa tai mitä hän sanoo takaisin?
Jossain vaiheessa meidän jokaisen suoraansanova-luonne katoaa. Piilotamme sen jonnekin syvälle sisällemme. Sillä lapsena olemme jokainen olleet vilpittömiä suoraanpuhujia. Aikuisistahan lapsien rehellisyys on hassua ja hauskaa. Se kaikki kuitenkin häviää. Okei, elämämme aikana kasvamme aikuisiksi ja tiedämme/ opimme mikä on sopivaa sanoa ääneen. Mutta onko tämä juuri sitä, että sitten alkaa se myötäily?
Kaikki me elämme elämämme niinkuin haluamme; oman pillin mukaan tai jonkun toisen.
En tiedä sitten johtuuko väärinymmärrys jostain perusolemuksesta (olenko perusnegatiivinen? Mielestäni en ole) vai siitä miten sen sanoo vai näiden yhdistelmästä? Vai johtuuko se siitä, että sanon asiat suoraan, enkä esitä iloista, jos en sitä ole, mutta myös näytän jos olen? Olen aina näyttänyt kaikki tunteeni suht selkeästi. Jos sanon asian hyvällä, silloinhan olen iloinen, ehkä nauran ainakin hymyilen.. Äänensävykin on positiivinen, ei synkkä tai halveksiva. Vai onko minun "positiivinen, ei halveksiva" -ääni muiden mielestä negatiivinen? Kamalaa, jos en tiedä millaista ulosantia annan ja minkälaisen kuvan itsestäni annan. Eikä kukaan ole tullut mitään sanomaan... Tai sitten en ole ymmärtänyt vihjeitä.
Tuntuu, että suoraansanojia on nykyään melko vähän. Ihmiset mielistelevät toisiaan, eivätkä kerro totuutta tai rehellistä mielipidettään... Vaikka kysyttäisiin. En tarkoita, että pitää olla epäkohtelias, ei ei. Minä ainakin haluan puhua ja että minulle puhutaan asioista rehellisesti ja realistisesti. Toisiltakin haluan kuulla mitä mieltä he ovat enkä sitä mitä minä haluaisin kuulla. Keskustelut ovat rikkaampia sisällöltään ja mielipiteiden vaihto (enkä tarkoita riitelyä) mielenkiintoista ja antaa uusia näkökulmia toisillekin. En tajua, miksi koko elämä pitäisi viettää näytellen, esittää jotain ja peitellä omat mielipiteet.
Jos ihmisille puhuu suoraan, he hätkähtyvät tai saattavat jopa loukkaantua vaikka asia ei olisi kovinkaan henkilökohtainen. Suoraansanottu asia on ihan normaali asia, tuskin kukaan sanoo mitään, mikä putoaa syliin ihan täysin olan takaa. He eivät välttämättä ole tottuneet siihen, vaan että häntä mielistellään ja myötäillään. Tuntuu olevan tyypillistä työelämässä ja mitä enemmän johtaja on, sitä enemmän hänelle puhutaan niinkuin hän toivoo hänelle puhuttavan. Voihan sitä kunnioittaen sanoa vastaankin. Mutta niinhän sitä sanotaan, että mitä ylempänä on, sitä vähemmän on kavereita. Tarviiko aina pelätä, mitä toinen on siitä mieltä, mitä siitä seuraa tai mitä hän sanoo takaisin?
Jossain vaiheessa meidän jokaisen suoraansanova-luonne katoaa. Piilotamme sen jonnekin syvälle sisällemme. Sillä lapsena olemme jokainen olleet vilpittömiä suoraanpuhujia. Aikuisistahan lapsien rehellisyys on hassua ja hauskaa. Se kaikki kuitenkin häviää. Okei, elämämme aikana kasvamme aikuisiksi ja tiedämme/ opimme mikä on sopivaa sanoa ääneen. Mutta onko tämä juuri sitä, että sitten alkaa se myötäily?
Kaikki me elämme elämämme niinkuin haluamme; oman pillin mukaan tai jonkun toisen.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Nolojen tilanteiden nainen
Mä en ymmärrä, miksi aina mulle tapahtuu kaikkea noloa!! Aina..
Tuntuu ettei muille tapahdu sellaista, mitä tapahtuu mulle. Miksi toiset on alttiita noloille tilanteille ja toiset ovat kuin Hannu Hanhia ja kaikki sujuu kuin ihmeen kaupalla hyvin tai todella hyvin? Ei niitä kaikkia tilanteita edes muista, silloin tällöin tupsahtaa mieleen. Ennen reagoin niihin suuttumalla, että "ei helkkari, miks aina mulle. Tosi noloo, vähän noi pitää mua urpona. Tästä ei sitten sanota kenellekään mitään edes mulle!", nyt en voi muuta kuin ottaa tilanteet huumorilla. Ei se ole niin vakavaa, mitäs sitten. Kai sitä tottuu, että nolaa itsensä usein. Piristäähän se tavallista arkea, niin omaa kuin muidenkin. :)
Eilinen oli taas oikein hyvä esimerkki ja selvästi mielessä.. Lähdin Mäkkäriin drive-in:iin ostamaan "ruokaa". Noh, ajoin kaistalle, siihen missä pitää tilaus jättää kun huomaan ettei ikkunani aukea. Noloa. Se oli jäätynyt. Siitä ei enää päässyt pois, edessä ja takana autot, joten pakko avata ovi ja huikata tilaus siitä. Yritin kokoajan saada ikkunaa auki, turhaan. En päässyt edes skrapaamaan, kun autosta ei päässyt pois, kun olematon jono edelläni liikkui niin nopeasti. Edessäni vain yksi auto (tätäkään ei tapahdu ikinä). Maksu piti surittaa luukulle 1... Se meni ihan ok, hirveiden selittelyjen ja naurun seassa... Ruokien haku sitten luukulta 2. Voi luoja, olisitte nähneet sen myyjän ilmeen! Varmaan ajatteli, että "Eiks toi nuija tajuu, että ikkunan avaaminen riittää?" Pitihän sillekin selventää, että se ikkuna ei aukee ja mä en just nyt voi asialle mitään! Ruuat mukaan ja naureskellen pois... Ei tämä tarina tähän lopu. Kotipihassa parkkipaikalla sitten ruokien, juomien ja kahden maitolitran syliin saanti. Aluksi ihan ok, mutta huomaan, että toinen tölkki rikkoo pussia, jossa hampparit ja ranskalaiset on. Apua! Juomat takaluukun päälle, tölkkien ja ruokapussien asennonkorjaus. Ahaa, pussi on mennyt rikki, voihan vitalis. Siitä selvitään säikähdyksellä, mitään ei tipu maahan. Sitten toisella kädellä juomat mukaan ja RÄKS! Eiköhän se pahviteline, jossa juomat ovat, mene rikki ja juomat levähtää maahan ja auton alle. Nyt taas naurattaa tämä huono onni.. Kerään "jätteet" ja livahdan kotiin. Rapussa naurattaa, kun ovi avataan valmiiksi, nälkäinen perhe odottaa kotona ja näkevät mitä on tapahtunut.. "Ette arvaa mitä mulle kävi...."
Tuntuu ettei muille tapahdu sellaista, mitä tapahtuu mulle. Miksi toiset on alttiita noloille tilanteille ja toiset ovat kuin Hannu Hanhia ja kaikki sujuu kuin ihmeen kaupalla hyvin tai todella hyvin? Ei niitä kaikkia tilanteita edes muista, silloin tällöin tupsahtaa mieleen. Ennen reagoin niihin suuttumalla, että "ei helkkari, miks aina mulle. Tosi noloo, vähän noi pitää mua urpona. Tästä ei sitten sanota kenellekään mitään edes mulle!", nyt en voi muuta kuin ottaa tilanteet huumorilla. Ei se ole niin vakavaa, mitäs sitten. Kai sitä tottuu, että nolaa itsensä usein. Piristäähän se tavallista arkea, niin omaa kuin muidenkin. :)
Eilinen oli taas oikein hyvä esimerkki ja selvästi mielessä.. Lähdin Mäkkäriin drive-in:iin ostamaan "ruokaa". Noh, ajoin kaistalle, siihen missä pitää tilaus jättää kun huomaan ettei ikkunani aukea. Noloa. Se oli jäätynyt. Siitä ei enää päässyt pois, edessä ja takana autot, joten pakko avata ovi ja huikata tilaus siitä. Yritin kokoajan saada ikkunaa auki, turhaan. En päässyt edes skrapaamaan, kun autosta ei päässyt pois, kun olematon jono edelläni liikkui niin nopeasti. Edessäni vain yksi auto (tätäkään ei tapahdu ikinä). Maksu piti surittaa luukulle 1... Se meni ihan ok, hirveiden selittelyjen ja naurun seassa... Ruokien haku sitten luukulta 2. Voi luoja, olisitte nähneet sen myyjän ilmeen! Varmaan ajatteli, että "Eiks toi nuija tajuu, että ikkunan avaaminen riittää?" Pitihän sillekin selventää, että se ikkuna ei aukee ja mä en just nyt voi asialle mitään! Ruuat mukaan ja naureskellen pois... Ei tämä tarina tähän lopu. Kotipihassa parkkipaikalla sitten ruokien, juomien ja kahden maitolitran syliin saanti. Aluksi ihan ok, mutta huomaan, että toinen tölkki rikkoo pussia, jossa hampparit ja ranskalaiset on. Apua! Juomat takaluukun päälle, tölkkien ja ruokapussien asennonkorjaus. Ahaa, pussi on mennyt rikki, voihan vitalis. Siitä selvitään säikähdyksellä, mitään ei tipu maahan. Sitten toisella kädellä juomat mukaan ja RÄKS! Eiköhän se pahviteline, jossa juomat ovat, mene rikki ja juomat levähtää maahan ja auton alle. Nyt taas naurattaa tämä huono onni.. Kerään "jätteet" ja livahdan kotiin. Rapussa naurattaa, kun ovi avataan valmiiksi, nälkäinen perhe odottaa kotona ja näkevät mitä on tapahtunut.. "Ette arvaa mitä mulle kävi...."
lauantai 14. helmikuuta 2009
Suhteet solmussa
Näin ystävänpäivänä muistelen vähän ystävyyssuhteitani...
Mikäköhän siinä on, että aina ystävyyssuhteeni katkeaa? Vika varmaan minussa... En tiedä, mutta niin on ollut aina ja tulee varmaan olemaankin. Kun muistelen lapsuuttanikin, varsinkin kouluaikaa, niin aina on käynyt niin, että kaverisuhteet katkeaa. Välillä omasta tahdostani, yleensä se tulee ihan yllättäen minut. En aina edes tiedä miksi. Joskus taas joku ystäväni on suuttunut minulle jostain ihan mitättömästä asiasta... Esim. Kun en ole tullut silloin, kun kaveri on pyytänyt. Kouluaikoina minulla on vaihtunut "bestis" monta kertaa... Toisilla ne pysyy samana läpi elämän. Koulussa tulin suurimman osan kanssa toimeen, vaikka toiset ystäväni eivät tulleet toisten kanssa toimeen. Olin siinä välissä se "kaikkien kaveri", ilman sitä parasta kaveria. Välillä. Aina minulla on ollut kavereita, mutta on minusta monesti tuntunut, että minut on jätetty sivuun. Olo on ollut ulkopuolinen.. En syytä kavereitani, itsessäni varmaan yhtä paljon vikaa. Tuntuu, että aina on "riidoissa" jonkun kanssa... Aika kurjaa toisaalta kun ajattelee..
Yksi ihminen on ollut paras kaverini läpi elämäni enemmän tai vähemmän, ihminen joka tuntee minut paremmin kuin muut kaverini. Serkkuni. Meidänkin ystävyyssuhteessa oli katko teiniaikoina. Ei kuitenkaan riidan vuoksi! Ainahan me ollaan nähty sukujuhlissa jne.. Eli ei ne välit ole kokonaan ollut poikki, niinkuin muut kaverisuhteet. Ollaan muutenkin niin samalla aaltopituudella, että välillä ihan pelottaa :) Se on vaan hyvä. Eikä ikinä tule hiljaista hetkeä, että mitäs nyt sanoisi... Siskolta enemmän tunnut kuin serkulta! :) Sielunsiskoni <3
Minulla on itseasiassa kaksi parasta ystävää. Tämä toinen on mieheni, sielunveljeni. Hän tuntee minut myös läpikotaisin. Sanoja ei tarvita, hän lukee minua kuin avointa kirjaa. Toivon, että hän rakastaa minua aina ja saamme elää onnellisen elämän. Hän on minun Se Oikea. Tiedän sen. Rakastan sinua <3
Kaverisuhteet on myös muuttunut sen jälkeen kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi. Olin kaveriporukasta ensimmäinen. Muut jatkoivat bilettämistä, minä tietysti en. Ne harvat kerrat kun ollaan nyt nähty, niin tuntuu ettei puheenaiheita oikein ole tai ne eivät kohtaa. Olen ihan pihalla niistä ihmisistä, jotka ovat heidän puheissaan eikä minun vaipanvaihtojutut tai muut vauvajutut niitä kiinnosta. Kun ensimmäinen lapseni oli melkein vuoden, vähän alle, alkoi baariin lähtökyselyt pikku hiljaa vähentyä ja loppuivatkin kokonaan jossain vaiheessa. He eivät ymmärtäneet, miksen halua lähteä ulos vaan viettää koti-iltaa tai miksi olin/ olen niin huono lähtemään minnekään iltaisin. Toisen lapseni ristiäispäivän iltana minun piti mennä kaverini synttäreille, autolla tosin, mutta kuitenkin. En jaksanutkaan mennä. Olin puuhastellut ristiäisiä ja muutenkin yövalvomiset väsyttää. Ilmoitin ystävälleni enkä sen jälkeen ole hänestä kuullut. En tiedä loukkaantuiko hän vai mitä... Se vaan tuli ensimmäisenä mieleen...
Lasten syntymien myötä olen saanut myös uusia ystäviä tai "vanhojen kavereiden" kanssa on löytänyt toisensa uudelleen. Heilläkin on siis lapsia. Se on kiva juttu ja he ymmärtävät äitinä olon ihanuudet ja "kurjuudet". Ei tarvitse selitellä tai potea huonoa omatuntoa, jos joutuu jonkun tapaamisen siirtämään.
En ole antanut sen häiritä liikaa itseäni, että ystävyyssuhteeni ovat katkeilleet. Olen tyypilliseen tapaani ajatellut ihan sama sitten. Olen melko vahva ihminen henkisesti. Osaan ajatella asiat siten, että ne haavoittavat vähiten. Ei minua haittaa, että minulla ei ole laajaa kaveripiiriä. Minulle riittää ne ketkä ovat ystäviäni nyt. Jos joku ei halua olla aidosti ystävä, niin ei se minua harmita, jos ystävyys sitten katkeaa. Kyllä sen sitten huomaa, ketkä niitä oikeita ystäviä ovat. Ystävilleni pitää käydä se, että saan olla juuri sellainen kuin olen, heidän pitää hyväksyä hyvät ja huonot piirteeni.
Niinhän minäkin hyväksyn heidät sellaisina kuin he ovat. Sellaisina he ovat täydellisiä!
Mikäköhän siinä on, että aina ystävyyssuhteeni katkeaa? Vika varmaan minussa... En tiedä, mutta niin on ollut aina ja tulee varmaan olemaankin. Kun muistelen lapsuuttanikin, varsinkin kouluaikaa, niin aina on käynyt niin, että kaverisuhteet katkeaa. Välillä omasta tahdostani, yleensä se tulee ihan yllättäen minut. En aina edes tiedä miksi. Joskus taas joku ystäväni on suuttunut minulle jostain ihan mitättömästä asiasta... Esim. Kun en ole tullut silloin, kun kaveri on pyytänyt. Kouluaikoina minulla on vaihtunut "bestis" monta kertaa... Toisilla ne pysyy samana läpi elämän. Koulussa tulin suurimman osan kanssa toimeen, vaikka toiset ystäväni eivät tulleet toisten kanssa toimeen. Olin siinä välissä se "kaikkien kaveri", ilman sitä parasta kaveria. Välillä. Aina minulla on ollut kavereita, mutta on minusta monesti tuntunut, että minut on jätetty sivuun. Olo on ollut ulkopuolinen.. En syytä kavereitani, itsessäni varmaan yhtä paljon vikaa. Tuntuu, että aina on "riidoissa" jonkun kanssa... Aika kurjaa toisaalta kun ajattelee..
Yksi ihminen on ollut paras kaverini läpi elämäni enemmän tai vähemmän, ihminen joka tuntee minut paremmin kuin muut kaverini. Serkkuni. Meidänkin ystävyyssuhteessa oli katko teiniaikoina. Ei kuitenkaan riidan vuoksi! Ainahan me ollaan nähty sukujuhlissa jne.. Eli ei ne välit ole kokonaan ollut poikki, niinkuin muut kaverisuhteet. Ollaan muutenkin niin samalla aaltopituudella, että välillä ihan pelottaa :) Se on vaan hyvä. Eikä ikinä tule hiljaista hetkeä, että mitäs nyt sanoisi... Siskolta enemmän tunnut kuin serkulta! :) Sielunsiskoni <3
Minulla on itseasiassa kaksi parasta ystävää. Tämä toinen on mieheni, sielunveljeni. Hän tuntee minut myös läpikotaisin. Sanoja ei tarvita, hän lukee minua kuin avointa kirjaa. Toivon, että hän rakastaa minua aina ja saamme elää onnellisen elämän. Hän on minun Se Oikea. Tiedän sen. Rakastan sinua <3
Kaverisuhteet on myös muuttunut sen jälkeen kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi. Olin kaveriporukasta ensimmäinen. Muut jatkoivat bilettämistä, minä tietysti en. Ne harvat kerrat kun ollaan nyt nähty, niin tuntuu ettei puheenaiheita oikein ole tai ne eivät kohtaa. Olen ihan pihalla niistä ihmisistä, jotka ovat heidän puheissaan eikä minun vaipanvaihtojutut tai muut vauvajutut niitä kiinnosta. Kun ensimmäinen lapseni oli melkein vuoden, vähän alle, alkoi baariin lähtökyselyt pikku hiljaa vähentyä ja loppuivatkin kokonaan jossain vaiheessa. He eivät ymmärtäneet, miksen halua lähteä ulos vaan viettää koti-iltaa tai miksi olin/ olen niin huono lähtemään minnekään iltaisin. Toisen lapseni ristiäispäivän iltana minun piti mennä kaverini synttäreille, autolla tosin, mutta kuitenkin. En jaksanutkaan mennä. Olin puuhastellut ristiäisiä ja muutenkin yövalvomiset väsyttää. Ilmoitin ystävälleni enkä sen jälkeen ole hänestä kuullut. En tiedä loukkaantuiko hän vai mitä... Se vaan tuli ensimmäisenä mieleen...
Lasten syntymien myötä olen saanut myös uusia ystäviä tai "vanhojen kavereiden" kanssa on löytänyt toisensa uudelleen. Heilläkin on siis lapsia. Se on kiva juttu ja he ymmärtävät äitinä olon ihanuudet ja "kurjuudet". Ei tarvitse selitellä tai potea huonoa omatuntoa, jos joutuu jonkun tapaamisen siirtämään.
En ole antanut sen häiritä liikaa itseäni, että ystävyyssuhteeni ovat katkeilleet. Olen tyypilliseen tapaani ajatellut ihan sama sitten. Olen melko vahva ihminen henkisesti. Osaan ajatella asiat siten, että ne haavoittavat vähiten. Ei minua haittaa, että minulla ei ole laajaa kaveripiiriä. Minulle riittää ne ketkä ovat ystäviäni nyt. Jos joku ei halua olla aidosti ystävä, niin ei se minua harmita, jos ystävyys sitten katkeaa. Kyllä sen sitten huomaa, ketkä niitä oikeita ystäviä ovat. Ystävilleni pitää käydä se, että saan olla juuri sellainen kuin olen, heidän pitää hyväksyä hyvät ja huonot piirteeni.
Niinhän minäkin hyväksyn heidät sellaisina kuin he ovat. Sellaisina he ovat täydellisiä!
perjantai 13. helmikuuta 2009
Perjantai 13.päivä
"Perjantai perjantai, miksei aina vois olla perjantai?!"
Toivottavasti tällaistä perjantaita ei tule enää.... Ehkä se johtuu päivämäärästä. Huono onni on pääni sisällä ärtymyksen muodossa. Tai sitten on NE päivät tulossa... En ymmärrä miksi hermo on tiukalla. Pitää yrittää ajatella positiivisesti...... :) Smile! Just joo...
Nyt on niin sellanen fiilis, että helpottais jos pääsis hakkaamaan säkkiä tai muuten vaan salille puskemaan ittensä äärirajoille! Yks väärä sana, yks väärä teko ja KABUM! En jaksa yhtään lapsen turhaa kiukkua, mutta sekin taitaa olla ihan omaa vikaani. Lapsethan ovat aikuisille kuin peili; käyttäytyy kuin esikuvansa. Ja aistiihan ne sen, että äidillä on pinna aika tiukalla. Ei kivaa niille eikä itsellenikään.
Ajatellaanpa toisella tavalla (vähän iloisemmin):
Perjantai on lauantain jälkeen lempi viikonpäiväni. Perjantaissa on aina jotain taikaa, on hyvä fiilis ja jotenkin energinen olo. Viikonloppu on tulossa, joka tarkoittaa perheen kanssa vietettyä aikaa ja yleensä myös silloin näkee muitakin sukulaisia ja siitähän minä pidän! Tai jotain muuta speciaali-tekemistä! Viikonloppuna en hoida yksin lapsia koko aikaa. Viikonloput ovat kivoja ja fiilis alkaa jo perjantaina. Yleensä.
No niin. Aina kannattaa purkaa tunteet, jo helpotti! :) Kohta teenkin kiisselin ja sitten voisin yllättää maailman ihanimman tyttäreni maalaamisella! Kaivan esiin vesivärit ja hän pääsee toteuttamaan itseään. :) Hän on niin hulluna piirtämiseen ja maalaamiseen, vesiväreillä tai sormiväreillä. Kotona ei olla vielä maalattu vesiväreillä, kun en ole muistanut niitä (hups!) mutta nyt sekin korjaantuu.
Huomenna onkin ystävänpäivä! Silloin ei saa olla negatiivinen vaan iloita kaikista niistä läheisistä ja ystävistä, jotka sinulla on ja joita ilman et pärjää. Tai ainakin elämäsi olisi sisällötön. Ystävissäkin määrä korvaa laadun. Minusta tuntuu, että siihen vähäiseenkin ystävieni kaartiin olen aivan liian huonoti yhteydessä.. Se ei kuitenkaan tarkoita etteivätkö he olisi päivittäin mielessäni. Nyt haluankin toivottaa......
Toivottavasti tällaistä perjantaita ei tule enää.... Ehkä se johtuu päivämäärästä. Huono onni on pääni sisällä ärtymyksen muodossa. Tai sitten on NE päivät tulossa... En ymmärrä miksi hermo on tiukalla. Pitää yrittää ajatella positiivisesti...... :) Smile! Just joo...
Nyt on niin sellanen fiilis, että helpottais jos pääsis hakkaamaan säkkiä tai muuten vaan salille puskemaan ittensä äärirajoille! Yks väärä sana, yks väärä teko ja KABUM! En jaksa yhtään lapsen turhaa kiukkua, mutta sekin taitaa olla ihan omaa vikaani. Lapsethan ovat aikuisille kuin peili; käyttäytyy kuin esikuvansa. Ja aistiihan ne sen, että äidillä on pinna aika tiukalla. Ei kivaa niille eikä itsellenikään.
Ajatellaanpa toisella tavalla (vähän iloisemmin):
Perjantai on lauantain jälkeen lempi viikonpäiväni. Perjantaissa on aina jotain taikaa, on hyvä fiilis ja jotenkin energinen olo. Viikonloppu on tulossa, joka tarkoittaa perheen kanssa vietettyä aikaa ja yleensä myös silloin näkee muitakin sukulaisia ja siitähän minä pidän! Tai jotain muuta speciaali-tekemistä! Viikonloppuna en hoida yksin lapsia koko aikaa. Viikonloput ovat kivoja ja fiilis alkaa jo perjantaina. Yleensä.
No niin. Aina kannattaa purkaa tunteet, jo helpotti! :) Kohta teenkin kiisselin ja sitten voisin yllättää maailman ihanimman tyttäreni maalaamisella! Kaivan esiin vesivärit ja hän pääsee toteuttamaan itseään. :) Hän on niin hulluna piirtämiseen ja maalaamiseen, vesiväreillä tai sormiväreillä. Kotona ei olla vielä maalattu vesiväreillä, kun en ole muistanut niitä (hups!) mutta nyt sekin korjaantuu.
Harvoin sattuu näin, että maailman huono-onnisinta päivää seuraa rakkauden päivä! <3
Huomenna onkin ystävänpäivä! Silloin ei saa olla negatiivinen vaan iloita kaikista niistä läheisistä ja ystävistä, jotka sinulla on ja joita ilman et pärjää. Tai ainakin elämäsi olisi sisällötön. Ystävissäkin määrä korvaa laadun. Minusta tuntuu, että siihen vähäiseenkin ystävieni kaartiin olen aivan liian huonoti yhteydessä.. Se ei kuitenkaan tarkoita etteivätkö he olisi päivittäin mielessäni. Nyt haluankin toivottaa......
Oikein ihanaa ja aurinkoista ystävänpäivää kaikille rakkaille ystävilleni!!
<3
torstai 12. helmikuuta 2009
Palanen paratiisia
Voi elämä. Rakastan shoppailua! :)
Miten ihanaa onkaan kierrellä kauppakeskuksissa, katsella, sovitella, hypistellä, etsiä, löytää.... Kivointa se on silloin, kun ei lähde etsimään mitään tiettyä, kunhan huvikseen kiertelee. Silloin löytää. Shoppailu ei ole pelkkää ostamista. Se on kaikkea yllä mainitsemaani.
Tänään pääsin shoppailemaan, ilman lapsia, mieheni kanssa. Mahtavaa! En muistanutkaan miten helppoa on kiertää kaupasta toiseen omaan reippaaseen tahtiin. Ei tarvitse miettiä, onko jollain nälkä, pitääkö kohta lähteä.. Ja ennen ostopäätöstä voi käydä jopa sovittamassa vaatteita! Sitä en ole tehnyt aikoihin.. En edes shoppaillut kunnolla. Ehkä se maistuukin paremmalta harvemmin.. Tai no, tuskin... Ainahan se on yhtä kivaa!
Mieheni löysi minulle aivan ihanan takin! Hänen kanssaan on kiva käydä ostoksilla, koska hän viihtyy. Miten ihanaa onkaan, kun joku toinen löytää vaatteita sinulle tai nyt siis minulle... :) Hänellä on hyvä maku. Hän tietää minun maun niin hyvin..
Shoppailustakin voi saada tarpeekseen (!!), uskokaa pois. Pidennetty viikonloppu Pariisiin. Joka päivä aamusta iltaan pelkkää shoppailua ja pakolliset nähtävyydet, joihin ei siis aikaa mennyt paljoakaan. Silloin tuntui viimeisenä päivänä, että ei enää. Samat kaupat oli koluttu varmaan 20 kertaa ja tiesin rekkien valikoiman vaikka unissanikin :) Paljon ostettiin ja paljon jätettiin ostamatta. Mutta siitäkin sai tarpeekseen. Oma kiintiö täyttyi, olin ostanut tarpeeksi. Olin yllättynyt, että niin voi käydä.
Minun paratiisini on Jumbon kokoinen!
Miten ihanaa onkaan kierrellä kauppakeskuksissa, katsella, sovitella, hypistellä, etsiä, löytää.... Kivointa se on silloin, kun ei lähde etsimään mitään tiettyä, kunhan huvikseen kiertelee. Silloin löytää. Shoppailu ei ole pelkkää ostamista. Se on kaikkea yllä mainitsemaani.
Tänään pääsin shoppailemaan, ilman lapsia, mieheni kanssa. Mahtavaa! En muistanutkaan miten helppoa on kiertää kaupasta toiseen omaan reippaaseen tahtiin. Ei tarvitse miettiä, onko jollain nälkä, pitääkö kohta lähteä.. Ja ennen ostopäätöstä voi käydä jopa sovittamassa vaatteita! Sitä en ole tehnyt aikoihin.. En edes shoppaillut kunnolla. Ehkä se maistuukin paremmalta harvemmin.. Tai no, tuskin... Ainahan se on yhtä kivaa!
Mieheni löysi minulle aivan ihanan takin! Hänen kanssaan on kiva käydä ostoksilla, koska hän viihtyy. Miten ihanaa onkaan, kun joku toinen löytää vaatteita sinulle tai nyt siis minulle... :) Hänellä on hyvä maku. Hän tietää minun maun niin hyvin..
Shoppailustakin voi saada tarpeekseen (!!), uskokaa pois. Pidennetty viikonloppu Pariisiin. Joka päivä aamusta iltaan pelkkää shoppailua ja pakolliset nähtävyydet, joihin ei siis aikaa mennyt paljoakaan. Silloin tuntui viimeisenä päivänä, että ei enää. Samat kaupat oli koluttu varmaan 20 kertaa ja tiesin rekkien valikoiman vaikka unissanikin :) Paljon ostettiin ja paljon jätettiin ostamatta. Mutta siitäkin sai tarpeekseen. Oma kiintiö täyttyi, olin ostanut tarpeeksi. Olin yllättynyt, että niin voi käydä.
Minun paratiisini on Jumbon kokoinen!
tiistai 10. helmikuuta 2009
Ihmiset maskin takana
Kuuntelen juuri radio Voicea, jossa kysytään "Pitääkö naisen meikata?". Eihän kenenkään ole pakko, mutta mielestäni se on kivaa! :)
Mieluummin olen kevyen meikin kanssa kuin ilman. Meikkaamisella saa paranneltua kasvojaan ja korostettua.. Ja peitettyä, tietty! Sehän on juurikin sitä parantelua ;) Minusta on ihanaa saada meikata rauhassa. Itsellä on kivempi olo, kun on meikkiä. Muuten tunnen itseni alastomaksi... Epämukavaksi. Olen tosin oppinut, että aina ei tarvitse meikata. En tarvitse ripsaria, että vien roskat roskiin, olen vain kotona... tai käyn kaupassa. Voi Apua!
Jos minulle olisi joku kolme vuotta sitten sanonut, että "joskus vielä käyt kaupassa ilman meikkiä", en olisi uskonut! Olisin nauranut, että niin varmaan. Jos olisin lyönyt vetoa, olisin hävinnyt. Olen käynyt kaupassa ilman meikkiä ja vahongossa lasten kanssa kävelyllä ihmisten ilmoilla ilman meikin meikkiä. Edes puuteria tai meikkivoidetta. En yleensä meikkaa ihan hirveästi. Pohja, ripset, kulmat ja poskipuna. That's it. Semmonen naturelli look. Välillä eyelinerillä kunnon rajat. :) Välillä on ihana meikata kunnolla -varsinkin jos on jotain menoa, kun nykyään niin harvoin on.
Pakkomielle on huolitellut kulmat! Aloitan meikkini kulmien nyppimisellä. Eihän sitä paljoa tarvii nyppiä, kun aina nyppii. Inhoan hajakarvoja, edes niitä kahta jotka ovat väärässä paikassa! Itsellä kun on tummat kulmat, niin ne hajakarvatkin näkyy heti. Kulmat vaikuttaa niin paljon, ne on pakko olla siistit, jotta yleislook on siisti. Onhan siinä nyppimisessäkin ollut opettelua, kun välillä siihen hommaan sokaistuu ja meneekin ihan pieleen kun nyppii liikaa tai väärästä paikasta tai väärästä paikasta liikaa.... Vanhoja kuvia ei kannata liian tarkasti katsoa :)
Se on kumma juttu, vaikka aina meikkaan samalla tavalla, se ei aina näytä yhtä hyvälle omiin silmiin. Hiuksetkin vaikuttaa, varsinkin tyvikasvu, ei näytä freesiltä. En tiedä, vaikuttaako enemmän oma yleisfiilis... Välillä tuntuu, että meikki ei istu ja silmät näyttää tuhrusilta, kulmat epäsiisteiltä... näyttää tunkkaselta! Se on joku sisältä päin tuleva yleistunne, jota ei muuta mikään. Se on se "kummalla jalalla nouset sängystä"-juttu... :)
Tänään on juuri sellainen "olen tuhrun näköinen-päivä". Ihan kiva.. :)
Mieluummin olen kevyen meikin kanssa kuin ilman. Meikkaamisella saa paranneltua kasvojaan ja korostettua.. Ja peitettyä, tietty! Sehän on juurikin sitä parantelua ;) Minusta on ihanaa saada meikata rauhassa. Itsellä on kivempi olo, kun on meikkiä. Muuten tunnen itseni alastomaksi... Epämukavaksi. Olen tosin oppinut, että aina ei tarvitse meikata. En tarvitse ripsaria, että vien roskat roskiin, olen vain kotona... tai käyn kaupassa. Voi Apua!
Jos minulle olisi joku kolme vuotta sitten sanonut, että "joskus vielä käyt kaupassa ilman meikkiä", en olisi uskonut! Olisin nauranut, että niin varmaan. Jos olisin lyönyt vetoa, olisin hävinnyt. Olen käynyt kaupassa ilman meikkiä ja vahongossa lasten kanssa kävelyllä ihmisten ilmoilla ilman meikin meikkiä. Edes puuteria tai meikkivoidetta. En yleensä meikkaa ihan hirveästi. Pohja, ripset, kulmat ja poskipuna. That's it. Semmonen naturelli look. Välillä eyelinerillä kunnon rajat. :) Välillä on ihana meikata kunnolla -varsinkin jos on jotain menoa, kun nykyään niin harvoin on.
Pakkomielle on huolitellut kulmat! Aloitan meikkini kulmien nyppimisellä. Eihän sitä paljoa tarvii nyppiä, kun aina nyppii. Inhoan hajakarvoja, edes niitä kahta jotka ovat väärässä paikassa! Itsellä kun on tummat kulmat, niin ne hajakarvatkin näkyy heti. Kulmat vaikuttaa niin paljon, ne on pakko olla siistit, jotta yleislook on siisti. Onhan siinä nyppimisessäkin ollut opettelua, kun välillä siihen hommaan sokaistuu ja meneekin ihan pieleen kun nyppii liikaa tai väärästä paikasta tai väärästä paikasta liikaa.... Vanhoja kuvia ei kannata liian tarkasti katsoa :)
Se on kumma juttu, vaikka aina meikkaan samalla tavalla, se ei aina näytä yhtä hyvälle omiin silmiin. Hiuksetkin vaikuttaa, varsinkin tyvikasvu, ei näytä freesiltä. En tiedä, vaikuttaako enemmän oma yleisfiilis... Välillä tuntuu, että meikki ei istu ja silmät näyttää tuhrusilta, kulmat epäsiisteiltä... näyttää tunkkaselta! Se on joku sisältä päin tuleva yleistunne, jota ei muuta mikään. Se on se "kummalla jalalla nouset sängystä"-juttu... :)
Tänään on juuri sellainen "olen tuhrun näköinen-päivä". Ihan kiva.. :)
lauantai 7. helmikuuta 2009
Hyvä, paha maailma
Ihmettelen ihmisten pahuutta... Puhutaan, että se johtuu perheestä, tv:stä, elokuvista, peleistä.. Että nykyään on niin paljon väkivaltaa esillä. No, onhan sitä. Mutta niin on ollut ennenkin. Ennen lapsia kuritettiin fyysisesti, lapset laitettiin töihin aikaisin, pitihän perhettä auttaa, että sai ruuan pöytään. Nykyään ei saa lasta fyysisesti kurittaa ja hyvä kun lapset osallistuvat kotitöihin tai edes siivoavat lelunsa itse. Ennen on leikitty sotaleikkejä tinanukeilla ja juostu pitkin metsää puuaseet kädessä, nykyään niitä samoja "leikitään" Pleikkareilla ja tietokoneilla. Entisajan sadutkin ovat olleet melko raakoja, ei ne japanilaispiirretyt, jossa soditaan korteilla yms, ole niin väkivaltaa lietsovia, niihin vanhoihin satuhin verrattuna, mitä annetaan ymmärtää. Lukekaa vaikka Topeliusta tai Grimmin veljesten satuja... Mutta onko ihmisten mieli siitä muuttunut väkivaltaiseen suuntaan?
Ennen ei ollut itsestään selvää, että saa ruokaa riittävästi tai saako jättää ruokaa syömättä -ei kukaan halunnut jättää. Selvää ei ollut rahan tulo, terveys, koulutus, lelujen saanti tai maan rauha. Vähään oltiin tyytyväisiä. Oltiin onnellisia, kun oli katto pään päällä ja vanhemmat turvana, jopa isovanhemmat kun kaikki asuivat sulassa sovussa pienissä pirteissä.
Nykymaailman tavaran paljous, materialismi ja heti-kaikki-mulle-tänne-asenne syövät hyviä arvoja ja riittämisen tunnetta. Tavaramäärillä ja merkkituotteilla haetaan hyväksyntää ja huomiota. Hyvin yleistä nuorten keskuudessa, kun on pakko olla cool ja suosittu. Kaikki on itsestäänselvää: koulu, koti, raha, ruoka, lelut, tavarat, rauha... Kaikkea saa, mitä haluaa. Mutta ovatko ihmiset onnellisia? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Mikä riittää?
En usko, että aina on perheen, omien vanhempien, vika jos lapsesta tulee väkivaltainen. On tietysti niitä, jotka ovat saaneet kasvaa väkivallan alla tai sitä lietsovan ajatusmaailman kanssa, päihteiden tai muuten mieleltään sairaiden kanssa ja he jatkavat sitä. On myös niitä, jotka ovat siitä tajunneet etteivät halua olla sellaisia. Ihmisen mieli on niin selittämätön, että miksei joku yksittäinen ihminen voi olla mieleltään sairas vaikka perhe olisi ollut "normaali". En tiedä. En ole tutkinut ihmismieltä tai mitään rikosasioita tai muuta. Ajatuksiani vain heitän ilmaan. Ainakaan minun perhettäni ei voisi syyttää, jos minusta tulisi yhtäkkiä väkivaltainen.
En ole koskaan ymmärtänyt väkivaltaa.. Miksi joku haluaa hakata jonkun tai tappaa tai tehdä muuta pahaa.. En usko, että siitä tulee hyvä fiilis! Useinhan väkivaltatekoihin liittyy päihteet, jotka poistavat estot ja tekevät ihmisestä muutenkin tyhmän. Sehän on jo tieteellisesti todistettukin. En vaan tajua ihmisiä... Ja sitä tuntuu olevan niin paljon. Liikaa, aivan liikaa. Ja kun se kohdistuu ihan keneen vaan. "Tekijä ja uhri tuntemattomia toisilleen" "Uhri sattumanvarainen" hyvin tuttuja uutisotsikoita. En haluan enää edes lukea uutisia, aina ne on niin masentavia ja saavat huonolle tuulelle.
Netti on yksi paikka, josta löytää ihan mitä vaan -hyvää, pahaa ja hyvin pahaa. Maailman laajuisesti. Se on myös helppoa, jos haluaa. Se on helppo tapa horjuttaa herkän ihmisen mieltä, joka on vastaanottavaisessa tilassa. On helppo aivopestä ihmistä vääriin arvoihin. Tietoa on, tosin kaikkea ei kannata uskoa. Nykyään on helppo manipuloida kuvia ja videoita, niistä voidaan tehdä aivan toista, mitä ne aluksi oli. Mutta ajatteleeko sitä? Uskooko sitä vaan kaiken, mitä näkee? Helpomminhan sitä uskoo, kun näkee kuin että vain kuulisi.
Mistä kaikki tämä johtuu? Siitä ettei sairaat ihmiset pääse hoitoon? Siitä ettei osata tai haluta puhua? Tai ei ole kenen kanssa puhua? Onko elämä liian turvallista, eikö se anna mitään? Haetaanko huomiota, jännitystä? Puhukaa toisillenne, ajatelkaa positiivisesti ja hommatkaa harrastus...! Onhan niitä vähän fyysisempiäkin lajeja, joissa pääsee ylimääräset höyryt purkamaan ilman että kukaan kärsii. Päin vastoin, kaikilla on kivaa! Tottakai kaikilla on joskus huonoja päiviä, kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään. Niitä pitää oppia hillitsemään, hallitsemaan ja käyttämään. Järjen käyttö sallittu. Ihmisten pitäisi olla onnellisia pienistä asioista ja ajatella toisia. Toisen puolesta saa ja pitääkin olla vilpittömästi ja aidosti iloinen ja onnellinen. Ainainen kateus ei ole mistään kotoisin eikä kaikki murheet omassa elämässä ole aina jonkun toisen syytä. Asioille voi itse tehdä jotain, jos haluaa.
Miten voin suojella lapsiani... Miten varoitan heitä... En tiedä, mutta toivon että sitten kun on sen aika, tiedän ja osaan.
Ennen ei ollut itsestään selvää, että saa ruokaa riittävästi tai saako jättää ruokaa syömättä -ei kukaan halunnut jättää. Selvää ei ollut rahan tulo, terveys, koulutus, lelujen saanti tai maan rauha. Vähään oltiin tyytyväisiä. Oltiin onnellisia, kun oli katto pään päällä ja vanhemmat turvana, jopa isovanhemmat kun kaikki asuivat sulassa sovussa pienissä pirteissä.
Nykymaailman tavaran paljous, materialismi ja heti-kaikki-mulle-tänne-asenne syövät hyviä arvoja ja riittämisen tunnetta. Tavaramäärillä ja merkkituotteilla haetaan hyväksyntää ja huomiota. Hyvin yleistä nuorten keskuudessa, kun on pakko olla cool ja suosittu. Kaikki on itsestäänselvää: koulu, koti, raha, ruoka, lelut, tavarat, rauha... Kaikkea saa, mitä haluaa. Mutta ovatko ihmiset onnellisia? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Mikä riittää?
En usko, että aina on perheen, omien vanhempien, vika jos lapsesta tulee väkivaltainen. On tietysti niitä, jotka ovat saaneet kasvaa väkivallan alla tai sitä lietsovan ajatusmaailman kanssa, päihteiden tai muuten mieleltään sairaiden kanssa ja he jatkavat sitä. On myös niitä, jotka ovat siitä tajunneet etteivät halua olla sellaisia. Ihmisen mieli on niin selittämätön, että miksei joku yksittäinen ihminen voi olla mieleltään sairas vaikka perhe olisi ollut "normaali". En tiedä. En ole tutkinut ihmismieltä tai mitään rikosasioita tai muuta. Ajatuksiani vain heitän ilmaan. Ainakaan minun perhettäni ei voisi syyttää, jos minusta tulisi yhtäkkiä väkivaltainen.
En ole koskaan ymmärtänyt väkivaltaa.. Miksi joku haluaa hakata jonkun tai tappaa tai tehdä muuta pahaa.. En usko, että siitä tulee hyvä fiilis! Useinhan väkivaltatekoihin liittyy päihteet, jotka poistavat estot ja tekevät ihmisestä muutenkin tyhmän. Sehän on jo tieteellisesti todistettukin. En vaan tajua ihmisiä... Ja sitä tuntuu olevan niin paljon. Liikaa, aivan liikaa. Ja kun se kohdistuu ihan keneen vaan. "Tekijä ja uhri tuntemattomia toisilleen" "Uhri sattumanvarainen" hyvin tuttuja uutisotsikoita. En haluan enää edes lukea uutisia, aina ne on niin masentavia ja saavat huonolle tuulelle.
Netti on yksi paikka, josta löytää ihan mitä vaan -hyvää, pahaa ja hyvin pahaa. Maailman laajuisesti. Se on myös helppoa, jos haluaa. Se on helppo tapa horjuttaa herkän ihmisen mieltä, joka on vastaanottavaisessa tilassa. On helppo aivopestä ihmistä vääriin arvoihin. Tietoa on, tosin kaikkea ei kannata uskoa. Nykyään on helppo manipuloida kuvia ja videoita, niistä voidaan tehdä aivan toista, mitä ne aluksi oli. Mutta ajatteleeko sitä? Uskooko sitä vaan kaiken, mitä näkee? Helpomminhan sitä uskoo, kun näkee kuin että vain kuulisi.
Mistä kaikki tämä johtuu? Siitä ettei sairaat ihmiset pääse hoitoon? Siitä ettei osata tai haluta puhua? Tai ei ole kenen kanssa puhua? Onko elämä liian turvallista, eikö se anna mitään? Haetaanko huomiota, jännitystä? Puhukaa toisillenne, ajatelkaa positiivisesti ja hommatkaa harrastus...! Onhan niitä vähän fyysisempiäkin lajeja, joissa pääsee ylimääräset höyryt purkamaan ilman että kukaan kärsii. Päin vastoin, kaikilla on kivaa! Tottakai kaikilla on joskus huonoja päiviä, kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään. Niitä pitää oppia hillitsemään, hallitsemaan ja käyttämään. Järjen käyttö sallittu. Ihmisten pitäisi olla onnellisia pienistä asioista ja ajatella toisia. Toisen puolesta saa ja pitääkin olla vilpittömästi ja aidosti iloinen ja onnellinen. Ainainen kateus ei ole mistään kotoisin eikä kaikki murheet omassa elämässä ole aina jonkun toisen syytä. Asioille voi itse tehdä jotain, jos haluaa.
Miten voin suojella lapsiani... Miten varoitan heitä... En tiedä, mutta toivon että sitten kun on sen aika, tiedän ja osaan.
torstai 5. helmikuuta 2009
King of The Dance
Olen aloittanut tanssimaan latinotansseja! Se on niiiiiin kivaa että odotan kovasti viikottaista tanssituntiani! Voisin käydä useamminkin tanssimassa :) Ihana irtiotto arjesta. Ensimmäisellä tunnilla huomasin, miten jäykkä olen... Voi apua, ajattelin kun katsoin peilistä yritystä pyöritellä lanteitani... Opettajaan ei ikinä kannata verrata :) Nyt se sujuu jo vähän paremmin. Viime tunnilla oli kyllä aika pihalla askelkuvioista... Ei menny jakeluun yksi siirtyminen, pitää harjoitella kotona siis. Mutta on sitä jäykkä... Onneksi en ole ainoa. Se ei ole tärkeintä, vaan fiilis, mikä tunnilla on ja minkä fiiliksen sieltä saa!
Lapsena olen tanssinut kilpatanssia, mutta se tyssäsi siihen, kun poikia oli liian vähän ja jouduin aina tanssimaan poikien askelilla. Minusta se oli tyhmää, halusin tanssia tyttöjen askelia koska olen tyttö! Se jäi sitten siihen. Pidin ballerinoista ja halusin olla sellainen itsekin, niin notkea ja osata hienoja liikkeitä. No, olin niin pieni että satubaletti oli ainoa balettilaji minun ikäisilleni.. Minulle ostettiin balettipuku ja menin ekalle tunnille.. Se jäi sitten viimeiseksi tunniksi. Olin sanonut äidilleni: "minähän en minkään huivin yli hyppele!" Olisin halunnut aloittaa huipulta.. :) Pienen ihmisen liian suuret haaveet. Siitä vähän vanhempana oli sitten disco-tanssia jonkin aikaa ja sitten tuli hiphop-kurssi ja yläasteella vähän aikaa lattareita. Siitä se innostus lähti eikä loppua varmaan tulekaan! Tauko oli pitkä, liian pitkä. Olin netistä monta kertaa etsinyt lattarikursseja, ilman paria olevia, kodin läheltä. En löytänyt, joten se jäi ennenkuin vahingossa löysin tämän tanssikurssin! En voi kuin hehkuttaa, miten iloinen olen!!
..So you think you can dance.. :)
Lapsena olen tanssinut kilpatanssia, mutta se tyssäsi siihen, kun poikia oli liian vähän ja jouduin aina tanssimaan poikien askelilla. Minusta se oli tyhmää, halusin tanssia tyttöjen askelia koska olen tyttö! Se jäi sitten siihen. Pidin ballerinoista ja halusin olla sellainen itsekin, niin notkea ja osata hienoja liikkeitä. No, olin niin pieni että satubaletti oli ainoa balettilaji minun ikäisilleni.. Minulle ostettiin balettipuku ja menin ekalle tunnille.. Se jäi sitten viimeiseksi tunniksi. Olin sanonut äidilleni: "minähän en minkään huivin yli hyppele!" Olisin halunnut aloittaa huipulta.. :) Pienen ihmisen liian suuret haaveet. Siitä vähän vanhempana oli sitten disco-tanssia jonkin aikaa ja sitten tuli hiphop-kurssi ja yläasteella vähän aikaa lattareita. Siitä se innostus lähti eikä loppua varmaan tulekaan! Tauko oli pitkä, liian pitkä. Olin netistä monta kertaa etsinyt lattarikursseja, ilman paria olevia, kodin läheltä. En löytänyt, joten se jäi ennenkuin vahingossa löysin tämän tanssikurssin! En voi kuin hehkuttaa, miten iloinen olen!!
..So you think you can dance.. :)
Lahjoista ja lahjattomuudesta
Minusta on ihanaa antaa läheisilleni lahjoja! Jos minulla olisi enemmän rahaa antaisin lahjoja useimminkin, ihan ilman syytä tai siitä syystä että se on aivan ihanaa antaa toiselle iloa ja yllätystä! Toisen piristykseksi, tekemään iloiseksi se on aina yhtä antoisaa myös itselleen. Lahjojen miettiminen toiselle on välillä hankalaa.. Joskus taas ideoita tulee ja niistä onkin sitten vaikea valita sillä hetkellä mieleisintä. Ideointia helpottaisi rahan rajaton käyttömahdollisuus -tai ainakin hyvin suuri budjetti.
Miehille on vaikea keksiä lahjoja.. Jo pikku pojille se on haastavampaa kuin tytöille! Johtuuko se siitä, että olen nainen? Ehkä. Poikien lelut tuntuvat minusta tylsiltä ja ei-niin-mielenkiintoisilta.. Tytöille löytyy ihanampia vaatteitakin! Samoin ihmiselle, jolla on jo kaikkea, on vaikea keksiä mitään. Turhaa krääsää, kun en halua antaa. Mutta tarviiko lahjan olla aina tavaraa, varsinkaan aikuiselle?
Minusta olisi ihana antaa lahjaksi ravintolaillallinen, hierontalahjakortti, naiselle suihkurusketus, kosmetologinpalveluja, jotain ihania vartalohoitoja... miehille jotain fyysistä tekemistä kuten laser-sotaa, värikuulasotaa, mönkkäriajelua tai mikroautoilua.. Sopiihan ne tietysti naisellekin. Tai liput vaikka nyrkkeilyotteluun! Oman mielen mukaan, niihin voi itsekin osallistua! Näistä jää ihanat muistot, jotka voi lahjasta riippuen tallentaa valokuviin.
Elämykset ja vaihtelu tavallisen arjen keskelle on luxusta parhaimmillaan! Pienistäkin asioista saa voimaa ja lisää puhtia ja mikä tärkeintä -hyvää mieltä! Sitä pitäisi olla kaikilla. Ja kaikilla mahdollisuus välillä nollata ja relata. Mielestäni senkään ei tarvitse aina tarkoittaa juomista ja baarireissuja. Monille viikonlopun juomingit eivät ole mitään erilaista tai vaihtelua muihin viikonloppuihin.. Se on mielen köyhyyttä, että ei keksitä mitään uutta tai muuta kuin juominen. En halua vanhana mummona miettiä elämääni taaksepäin ja muistella mitä jäi tekemättä. Varsinkin, jos se tekeminen oli aina baarireissuja. En muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka viettävät viikonloput kännissä ja vielä kertovat ylpeinä miten monen päivän putki on takana tai miten monta sataa euroa meni yhtenä iltana baariin. Haloo! Luulis jo omien hälytyskellojen soivan, että nyt ei mene hyvin.
Olen minäkin ollut kova bilettämään ennen lapsia. Siitä olenkin tyytyväinen, siksi minulla ei ole houkutusta nyt lähteä. Se aika elämässä on ollut ja koettu, ei jäänyt ikävä. Alkoholi ei sovi minulle enkä halua enää juoda itseäni humalaan. Pieni hiprakka on ihan jees, mutta ei enempää.. En halua nolata itseäni, mokailla tai tuntea, kun ei ole itseen enää kontrollia. Mutta onneksi olen silloin ollut nuori eikä tarvitse vielä 30 miettiä, että "voi vee kun mun elämä on vieläkin tällästä!!"
Virheistään pitäisi oppia ja hyvä, jos tajuaa sen ja ottaa opikseen :) Ei ole pahasta oppia myös toisten virheistä...
Miehille on vaikea keksiä lahjoja.. Jo pikku pojille se on haastavampaa kuin tytöille! Johtuuko se siitä, että olen nainen? Ehkä. Poikien lelut tuntuvat minusta tylsiltä ja ei-niin-mielenkiintoisilta.. Tytöille löytyy ihanampia vaatteitakin! Samoin ihmiselle, jolla on jo kaikkea, on vaikea keksiä mitään. Turhaa krääsää, kun en halua antaa. Mutta tarviiko lahjan olla aina tavaraa, varsinkaan aikuiselle?
Minusta olisi ihana antaa lahjaksi ravintolaillallinen, hierontalahjakortti, naiselle suihkurusketus, kosmetologinpalveluja, jotain ihania vartalohoitoja... miehille jotain fyysistä tekemistä kuten laser-sotaa, värikuulasotaa, mönkkäriajelua tai mikroautoilua.. Sopiihan ne tietysti naisellekin. Tai liput vaikka nyrkkeilyotteluun! Oman mielen mukaan, niihin voi itsekin osallistua! Näistä jää ihanat muistot, jotka voi lahjasta riippuen tallentaa valokuviin.
Elämykset ja vaihtelu tavallisen arjen keskelle on luxusta parhaimmillaan! Pienistäkin asioista saa voimaa ja lisää puhtia ja mikä tärkeintä -hyvää mieltä! Sitä pitäisi olla kaikilla. Ja kaikilla mahdollisuus välillä nollata ja relata. Mielestäni senkään ei tarvitse aina tarkoittaa juomista ja baarireissuja. Monille viikonlopun juomingit eivät ole mitään erilaista tai vaihtelua muihin viikonloppuihin.. Se on mielen köyhyyttä, että ei keksitä mitään uutta tai muuta kuin juominen. En halua vanhana mummona miettiä elämääni taaksepäin ja muistella mitä jäi tekemättä. Varsinkin, jos se tekeminen oli aina baarireissuja. En muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka viettävät viikonloput kännissä ja vielä kertovat ylpeinä miten monen päivän putki on takana tai miten monta sataa euroa meni yhtenä iltana baariin. Haloo! Luulis jo omien hälytyskellojen soivan, että nyt ei mene hyvin.
Olen minäkin ollut kova bilettämään ennen lapsia. Siitä olenkin tyytyväinen, siksi minulla ei ole houkutusta nyt lähteä. Se aika elämässä on ollut ja koettu, ei jäänyt ikävä. Alkoholi ei sovi minulle enkä halua enää juoda itseäni humalaan. Pieni hiprakka on ihan jees, mutta ei enempää.. En halua nolata itseäni, mokailla tai tuntea, kun ei ole itseen enää kontrollia. Mutta onneksi olen silloin ollut nuori eikä tarvitse vielä 30 miettiä, että "voi vee kun mun elämä on vieläkin tällästä!!"
Virheistään pitäisi oppia ja hyvä, jos tajuaa sen ja ottaa opikseen :) Ei ole pahasta oppia myös toisten virheistä...
keskiviikko 4. helmikuuta 2009
Se on vain elämää, ei sen enempää
Välillä ajattelen rumasti. Suutuksissani sitä tapahtuu paljonkin. Eihän nyt silloin voi ajatella kauniita asioita. Ne eivät vain tule mieleen.. Aina ei edes tarvitse olla suutuksissa, riittää että joku sanoo jotain todella tyhmää. Varsinkin, jos se ihminen ei edes ole mieleeni. En ole itsekään mikään välkky, mutta en tyhmäkään. En vain jaksa ihmistä, jos se on oikeesti tyhmä! Tulee sitä itsekin sanottua vaikka mitä tyhmää, mutta en nyt tarkoita sellaista hölmöä, se nyt vaan on hauskaa. Kaikki sanovat jotain hölmöä, mutta kaikki ei sano jotain tyhmää. That's the difference.
Aika usein minua ärsyttää eräs hyvinkin lähipiiriin kuuluva ihminen. Hän on kapeakatseinen ja mielestään AINA oikeassa. Eikä päätä saa käännettyä sitten millään. Yritetty on monta turhaa kertaa. Olemme olleet törmäyskurssilla miljoona kertaa. Se hyvä puoli tässä on, että hänelle voin aina näyttää artymykseni kaiket puolet eikä se haittaa yhtään. Se ei muuta mitään asioita meidän välillä ja sitten taas jatketaan eteenpäin. Se on erittäin hyvä ja helpottavakin asia, että hän ei ota sanojani loukkaavina, kun en niitä niin tarkoitakaan. Purkaan vaan ärtymystäni. Ensi kertaa, kun mieheni kuuli tämän minun purkauksen ko.henkilöön, hän oli ihmeissään miten suoraan lauon sanoja suustani.. Ja näki (tai kuuli) uuden puolen minusta. Eikä lähtenyt kuitenkaan :)
Kaikkien pitäisi saada purkaa tuntojaan ilman, että toiset siitä suuttuu. Ihmisen on välillä kerrottava tunteitaan, olivat ne sitten hyviä tai huonoja. Puhumalla oppii tuntemaan toisen ja mitä se meinaa. Siten oppii tuntemaan toista, mitä hän tarkoittaa, vaikka hän olisi hiljaa. Minusta on hienoa tuntea joku ihminen niin hyvin ettei sanoja välttämättä tarvitse sanoa, ymmärrät silti häntä. Tai se, että olet hänen kanssaan samalla aaltopituudella, että sanotte samoja asioita jopa yhtäaikaa!
Jos kysyt toiselta kysymyksen, voit saada vastaukseksi "kyllä" tai "ei". Aina ei kannata olettaa, että tulee se "kyllä". Tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät kieltäydy asioista vaikka haluaisivatkin. Monesti kysyjä pettyy, yllättyy tai suuttuu jos vastaa kieltävästi kysymykseen. Miksi ihmeessä? Naurettavaa, sanon minä. Molemmat vastaukset ovat tasavertaisia ja kannattaa odottaa ihan kumpaa tahansa vastausta. Ei aina tarvitse suostua tai olla samaa mieltä. Jos kysyjä suuttuu, niin suuttukoon. So what? Tuskin hänkään on aina vastannut myöntävästi sinun, tai jonkun toisen, esittämiin kysymyksiin. Eikä se ole siitä kiinni, kuka on ja kumpi enemmän. Ei ei. Kyllä jokainen tietää mitä haluaa, koska haluaa ja miten haluaa. (Puhun nyt asioista yleisesti) Ja sen saa sanoa ääneen, eikä siinä ole mitään pahaa.
Eikö ole parempi, että jokainen puhuu suoraan. Asiat voi tietysti kertoa monella tapaa ja kannattaa aina valita se ystävällisin :) ..tai ainakin ystävällinen. Mieti, miten haluat itsellesi puhuttavan. Minulle voi puhua aina suoraan. Toivon, että ystäväni tietävät sen. Minua ei haittaa, jos sanoo jotain ikävää tms, kunhan sanoo! Mieluummin sanoo, kun ei sano ja huomaa toisesta että kaikki ei ole ok. arvostan ihmisessä rehellistä suoraan puhumista. Itse olen sitä tyyppiä ja olen huomannut, että jotkut eivät pidä siitä. En ymmärrä miksi... Kai sen joskus vielä ymmärrän tai sitten jonkun pitää se minulle kertoa. Viisas äitini on aina sanonut, että asioista pitää puhua ja niinhän se on. Siinä tekee hallaa vain itselleen, jos ei puhu tai ei sano suoraan..
Aika usein minua ärsyttää eräs hyvinkin lähipiiriin kuuluva ihminen. Hän on kapeakatseinen ja mielestään AINA oikeassa. Eikä päätä saa käännettyä sitten millään. Yritetty on monta turhaa kertaa. Olemme olleet törmäyskurssilla miljoona kertaa. Se hyvä puoli tässä on, että hänelle voin aina näyttää artymykseni kaiket puolet eikä se haittaa yhtään. Se ei muuta mitään asioita meidän välillä ja sitten taas jatketaan eteenpäin. Se on erittäin hyvä ja helpottavakin asia, että hän ei ota sanojani loukkaavina, kun en niitä niin tarkoitakaan. Purkaan vaan ärtymystäni. Ensi kertaa, kun mieheni kuuli tämän minun purkauksen ko.henkilöön, hän oli ihmeissään miten suoraan lauon sanoja suustani.. Ja näki (tai kuuli) uuden puolen minusta. Eikä lähtenyt kuitenkaan :)
Kaikkien pitäisi saada purkaa tuntojaan ilman, että toiset siitä suuttuu. Ihmisen on välillä kerrottava tunteitaan, olivat ne sitten hyviä tai huonoja. Puhumalla oppii tuntemaan toisen ja mitä se meinaa. Siten oppii tuntemaan toista, mitä hän tarkoittaa, vaikka hän olisi hiljaa. Minusta on hienoa tuntea joku ihminen niin hyvin ettei sanoja välttämättä tarvitse sanoa, ymmärrät silti häntä. Tai se, että olet hänen kanssaan samalla aaltopituudella, että sanotte samoja asioita jopa yhtäaikaa!
Jos kysyt toiselta kysymyksen, voit saada vastaukseksi "kyllä" tai "ei". Aina ei kannata olettaa, että tulee se "kyllä". Tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät kieltäydy asioista vaikka haluaisivatkin. Monesti kysyjä pettyy, yllättyy tai suuttuu jos vastaa kieltävästi kysymykseen. Miksi ihmeessä? Naurettavaa, sanon minä. Molemmat vastaukset ovat tasavertaisia ja kannattaa odottaa ihan kumpaa tahansa vastausta. Ei aina tarvitse suostua tai olla samaa mieltä. Jos kysyjä suuttuu, niin suuttukoon. So what? Tuskin hänkään on aina vastannut myöntävästi sinun, tai jonkun toisen, esittämiin kysymyksiin. Eikä se ole siitä kiinni, kuka on ja kumpi enemmän. Ei ei. Kyllä jokainen tietää mitä haluaa, koska haluaa ja miten haluaa. (Puhun nyt asioista yleisesti) Ja sen saa sanoa ääneen, eikä siinä ole mitään pahaa.
Eikö ole parempi, että jokainen puhuu suoraan. Asiat voi tietysti kertoa monella tapaa ja kannattaa aina valita se ystävällisin :) ..tai ainakin ystävällinen. Mieti, miten haluat itsellesi puhuttavan. Minulle voi puhua aina suoraan. Toivon, että ystäväni tietävät sen. Minua ei haittaa, jos sanoo jotain ikävää tms, kunhan sanoo! Mieluummin sanoo, kun ei sano ja huomaa toisesta että kaikki ei ole ok. arvostan ihmisessä rehellistä suoraan puhumista. Itse olen sitä tyyppiä ja olen huomannut, että jotkut eivät pidä siitä. En ymmärrä miksi... Kai sen joskus vielä ymmärrän tai sitten jonkun pitää se minulle kertoa. Viisas äitini on aina sanonut, että asioista pitää puhua ja niinhän se on. Siinä tekee hallaa vain itselleen, jos ei puhu tai ei sano suoraan..
tiistai 3. helmikuuta 2009
Elämää unelmissa
Kuten olen jo edellisessä blogissani useasti (?!) sanonut, että olen perfektionisti... Siispä minulla asuu mielessäni "unelma-minä". Ajatukset siihen siihen menee aina, jos olen tehnyt tai sanonut, jotain jota unelma-minä ei tekisi tai sanoisi... On se niin helppoa miettiä, miten pitäisi käyttäytyä ja mikä on sopivaa.... Käytäntö on sitten aivan eri juttu. Varsinkin, kun se unelma-minän käyttäytymismallit tulevat mieleen vasta jälkikäteen. Onneksi minulla ja unelma-minällä on paljon yhteistä -onhan se minä- mutta siltä puuttuu ne mun huonot puolet :) Se on ns. parempi versio minusta! Haha, kuulostaapa hullulta.. Olenkin miettinyt, että olisiko elämä oikeasti kivaa, jos olisi täydellinen? Itsestä tai muista? Tuskin. Miksi sitten tavoittelen täydellisyyttä? Pitää sitä jotain tavoitteita olla, vaikkei niitä saavutakaan. Ei se kyllä motivoi, mutta eihän sen nyt pitänytkään.
Perfektionistina olen pikkutarkka ja jotkut pienetkin jutut häiritsevät minua, jos ne eivät ole "oikein". En voi olla rauhassa, jos tiedän, että keittiön laatikko jäi vähän auki tai lasten lelut ovat sekaisin vaikka he juuri nukkuvat.. Matto, taulut, tabletit, pöytäliinat eivät saa olla vinossa. Ennen olin kyllä pahempi, kun aikaa riitti enemmän. Mieheni nauroi minulle, kun hän otti cd:n tai dvd:n ja levyt olivat aina tasan oikein päin, ei milliäkään suuntaan tai toiseen. Hän tiesi aina miksi. :) Nykyään tavaroita on missä sattuu ja cd:t ja dvd:t ihan miten päin tahansa koteloissaan. enää en yksinkertaisesti voi stressata ja puuttua moisiin!
Toisia ajatellen, onneksi, perfektionistius on laimentunut. Ei varmaan ole mukavaa asua perfektionistin kanssa.. Tuskin saamattoman ihmisenkään kanssa. Ääripäät eivät ole ikinä hyviä -missään asiassa. "Unelma-minä" ei edes miettisi tälläisiä asioita. Se vaan elää omaa unelma-elämäänsä... Onneksi ihmisen ei tarvitse olla täydellinen, siihen voi aina pyrkiä kuitenkin. Minusta oli ihanaa ja ehkä helpottavaakin kuulla mieheni sanovan, että rakastaa minua virheineeni päivineen. Eli hän rakastaa minun temperamenttia :)
Perfektionistina olen pikkutarkka ja jotkut pienetkin jutut häiritsevät minua, jos ne eivät ole "oikein". En voi olla rauhassa, jos tiedän, että keittiön laatikko jäi vähän auki tai lasten lelut ovat sekaisin vaikka he juuri nukkuvat.. Matto, taulut, tabletit, pöytäliinat eivät saa olla vinossa. Ennen olin kyllä pahempi, kun aikaa riitti enemmän. Mieheni nauroi minulle, kun hän otti cd:n tai dvd:n ja levyt olivat aina tasan oikein päin, ei milliäkään suuntaan tai toiseen. Hän tiesi aina miksi. :) Nykyään tavaroita on missä sattuu ja cd:t ja dvd:t ihan miten päin tahansa koteloissaan. enää en yksinkertaisesti voi stressata ja puuttua moisiin!
Toisia ajatellen, onneksi, perfektionistius on laimentunut. Ei varmaan ole mukavaa asua perfektionistin kanssa.. Tuskin saamattoman ihmisenkään kanssa. Ääripäät eivät ole ikinä hyviä -missään asiassa. "Unelma-minä" ei edes miettisi tälläisiä asioita. Se vaan elää omaa unelma-elämäänsä... Onneksi ihmisen ei tarvitse olla täydellinen, siihen voi aina pyrkiä kuitenkin. Minusta oli ihanaa ja ehkä helpottavaakin kuulla mieheni sanovan, että rakastaa minua virheineeni päivineen. Eli hän rakastaa minun temperamenttia :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)