Näin ystävänpäivänä muistelen vähän ystävyyssuhteitani...
Mikäköhän siinä on, että aina ystävyyssuhteeni katkeaa? Vika varmaan minussa... En tiedä, mutta niin on ollut aina ja tulee varmaan olemaankin. Kun muistelen lapsuuttanikin, varsinkin kouluaikaa, niin aina on käynyt niin, että kaverisuhteet katkeaa. Välillä omasta tahdostani, yleensä se tulee ihan yllättäen minut. En aina edes tiedä miksi. Joskus taas joku ystäväni on suuttunut minulle jostain ihan mitättömästä asiasta... Esim. Kun en ole tullut silloin, kun kaveri on pyytänyt. Kouluaikoina minulla on vaihtunut "bestis" monta kertaa... Toisilla ne pysyy samana läpi elämän. Koulussa tulin suurimman osan kanssa toimeen, vaikka toiset ystäväni eivät tulleet toisten kanssa toimeen. Olin siinä välissä se "kaikkien kaveri", ilman sitä parasta kaveria. Välillä. Aina minulla on ollut kavereita, mutta on minusta monesti tuntunut, että minut on jätetty sivuun. Olo on ollut ulkopuolinen.. En syytä kavereitani, itsessäni varmaan yhtä paljon vikaa. Tuntuu, että aina on "riidoissa" jonkun kanssa... Aika kurjaa toisaalta kun ajattelee..
Yksi ihminen on ollut paras kaverini läpi elämäni enemmän tai vähemmän, ihminen joka tuntee minut paremmin kuin muut kaverini. Serkkuni. Meidänkin ystävyyssuhteessa oli katko teiniaikoina. Ei kuitenkaan riidan vuoksi! Ainahan me ollaan nähty sukujuhlissa jne.. Eli ei ne välit ole kokonaan ollut poikki, niinkuin muut kaverisuhteet. Ollaan muutenkin niin samalla aaltopituudella, että välillä ihan pelottaa :) Se on vaan hyvä. Eikä ikinä tule hiljaista hetkeä, että mitäs nyt sanoisi... Siskolta enemmän tunnut kuin serkulta! :) Sielunsiskoni <3
Minulla on itseasiassa kaksi parasta ystävää. Tämä toinen on mieheni, sielunveljeni. Hän tuntee minut myös läpikotaisin. Sanoja ei tarvita, hän lukee minua kuin avointa kirjaa. Toivon, että hän rakastaa minua aina ja saamme elää onnellisen elämän. Hän on minun Se Oikea. Tiedän sen. Rakastan sinua <3
Kaverisuhteet on myös muuttunut sen jälkeen kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi. Olin kaveriporukasta ensimmäinen. Muut jatkoivat bilettämistä, minä tietysti en. Ne harvat kerrat kun ollaan nyt nähty, niin tuntuu ettei puheenaiheita oikein ole tai ne eivät kohtaa. Olen ihan pihalla niistä ihmisistä, jotka ovat heidän puheissaan eikä minun vaipanvaihtojutut tai muut vauvajutut niitä kiinnosta. Kun ensimmäinen lapseni oli melkein vuoden, vähän alle, alkoi baariin lähtökyselyt pikku hiljaa vähentyä ja loppuivatkin kokonaan jossain vaiheessa. He eivät ymmärtäneet, miksen halua lähteä ulos vaan viettää koti-iltaa tai miksi olin/ olen niin huono lähtemään minnekään iltaisin. Toisen lapseni ristiäispäivän iltana minun piti mennä kaverini synttäreille, autolla tosin, mutta kuitenkin. En jaksanutkaan mennä. Olin puuhastellut ristiäisiä ja muutenkin yövalvomiset väsyttää. Ilmoitin ystävälleni enkä sen jälkeen ole hänestä kuullut. En tiedä loukkaantuiko hän vai mitä... Se vaan tuli ensimmäisenä mieleen...
Lasten syntymien myötä olen saanut myös uusia ystäviä tai "vanhojen kavereiden" kanssa on löytänyt toisensa uudelleen. Heilläkin on siis lapsia. Se on kiva juttu ja he ymmärtävät äitinä olon ihanuudet ja "kurjuudet". Ei tarvitse selitellä tai potea huonoa omatuntoa, jos joutuu jonkun tapaamisen siirtämään.
En ole antanut sen häiritä liikaa itseäni, että ystävyyssuhteeni ovat katkeilleet. Olen tyypilliseen tapaani ajatellut ihan sama sitten. Olen melko vahva ihminen henkisesti. Osaan ajatella asiat siten, että ne haavoittavat vähiten. Ei minua haittaa, että minulla ei ole laajaa kaveripiiriä. Minulle riittää ne ketkä ovat ystäviäni nyt. Jos joku ei halua olla aidosti ystävä, niin ei se minua harmita, jos ystävyys sitten katkeaa. Kyllä sen sitten huomaa, ketkä niitä oikeita ystäviä ovat. Ystävilleni pitää käydä se, että saan olla juuri sellainen kuin olen, heidän pitää hyväksyä hyvät ja huonot piirteeni.
Niinhän minäkin hyväksyn heidät sellaisina kuin he ovat. Sellaisina he ovat täydellisiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti