Yksi minua mietityttävä asia on se, että sanomani asiat ymmärretään välillä väärin. Melkein aina, jos sanon jotain pientä "piikittelyä" positiivisessa mielessä tarkoittaen, se ymmärretään negatiivisesti. Jos saman asian sanoisi joku toinen, kukaan ei ymmärrä sitä väärin. Riippuen seurasta, nykyään sanon tai en. Yleensä en, se meinaan saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Ne jotka minut tuntee hyvin, tietää milloin tarkoitan hyvää ja milloin en. Toiset vaan taitavat olla sellaisia, jotka ymmärretään oikein aina.
En tiedä sitten johtuuko väärinymmärrys jostain perusolemuksesta (olenko perusnegatiivinen? Mielestäni en ole) vai siitä miten sen sanoo vai näiden yhdistelmästä? Vai johtuuko se siitä, että sanon asiat suoraan, enkä esitä iloista, jos en sitä ole, mutta myös näytän jos olen? Olen aina näyttänyt kaikki tunteeni suht selkeästi. Jos sanon asian hyvällä, silloinhan olen iloinen, ehkä nauran ainakin hymyilen.. Äänensävykin on positiivinen, ei synkkä tai halveksiva. Vai onko minun "positiivinen, ei halveksiva" -ääni muiden mielestä negatiivinen? Kamalaa, jos en tiedä millaista ulosantia annan ja minkälaisen kuvan itsestäni annan. Eikä kukaan ole tullut mitään sanomaan... Tai sitten en ole ymmärtänyt vihjeitä.
Tuntuu, että suoraansanojia on nykyään melko vähän. Ihmiset mielistelevät toisiaan, eivätkä kerro totuutta tai rehellistä mielipidettään... Vaikka kysyttäisiin. En tarkoita, että pitää olla epäkohtelias, ei ei. Minä ainakin haluan puhua ja että minulle puhutaan asioista rehellisesti ja realistisesti. Toisiltakin haluan kuulla mitä mieltä he ovat enkä sitä mitä minä haluaisin kuulla. Keskustelut ovat rikkaampia sisällöltään ja mielipiteiden vaihto (enkä tarkoita riitelyä) mielenkiintoista ja antaa uusia näkökulmia toisillekin. En tajua, miksi koko elämä pitäisi viettää näytellen, esittää jotain ja peitellä omat mielipiteet.
Jos ihmisille puhuu suoraan, he hätkähtyvät tai saattavat jopa loukkaantua vaikka asia ei olisi kovinkaan henkilökohtainen. Suoraansanottu asia on ihan normaali asia, tuskin kukaan sanoo mitään, mikä putoaa syliin ihan täysin olan takaa. He eivät välttämättä ole tottuneet siihen, vaan että häntä mielistellään ja myötäillään. Tuntuu olevan tyypillistä työelämässä ja mitä enemmän johtaja on, sitä enemmän hänelle puhutaan niinkuin hän toivoo hänelle puhuttavan. Voihan sitä kunnioittaen sanoa vastaankin. Mutta niinhän sitä sanotaan, että mitä ylempänä on, sitä vähemmän on kavereita. Tarviiko aina pelätä, mitä toinen on siitä mieltä, mitä siitä seuraa tai mitä hän sanoo takaisin?
Jossain vaiheessa meidän jokaisen suoraansanova-luonne katoaa. Piilotamme sen jonnekin syvälle sisällemme. Sillä lapsena olemme jokainen olleet vilpittömiä suoraanpuhujia. Aikuisistahan lapsien rehellisyys on hassua ja hauskaa. Se kaikki kuitenkin häviää. Okei, elämämme aikana kasvamme aikuisiksi ja tiedämme/ opimme mikä on sopivaa sanoa ääneen. Mutta onko tämä juuri sitä, että sitten alkaa se myötäily?
Kaikki me elämme elämämme niinkuin haluamme; oman pillin mukaan tai jonkun toisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti